Ainakin 110 senttiä. Tai melkein.

Uusi ratsastusvuosi, uudet kujeet. Tai sitten ei. Yllätys oli suuri, kun tallilla ei vastassa ollutkaan sellainen ruskea ruuna, vaan harmaa. Kevättä pukkaa ja sen huomaa. Ruunareipas oli piehtaroinut urakalla savessa ja oli sen näköinen. Minulla meni tunnin verran aikaa ja kolme tupakkaa ennen kuin se oli harjattu taas hevosen oloiseksi. Siis nimenomaan oloiseksi. Sillä karvanlähdöllä se näytti siltikin enemmän kapiselta ketulta kuin suomen putelta, Mutta en tiedä kummasta löytyy enemmän savipölyä – minun keuhkoistani vai karsinan lattialta. Selkään kuitenkin pääsin.

Tunti aloitettiinkin poikkeuksellisesti maasta. Erimittaisia loikkia, vääntöjä, venyttelyjä. Varmasti hyvin terveellistä, vaikka hevoset pitivätkin meitä kahjoina. Ongelma oli vain siinä, että minulla oli hiki ennen kuin selkään päästiin.

Tunti alkoi hannun vaakunalla. Kaipa moisille teille on aidotkin nimet. Kentän pituussuunnalta käännyttiin ensin kulmalla, sitten kaarto, siitä kulmalla kentän poikki, uusi lenkki ja taas kenttä pituussuunnassa. Pidemmät taipaleet laukassa ja muutoin ravissa. Tai se oli ainakin suunnitelma.

Käytännössä homma sujui vähemmän kauniisti. Ei ensimmäistäkään suoraan ratsastettua linjaa, käännökset olivat mitä sattui, kaarto oli jotain sinnepäin haahuilua ja laukkaa oli turha odottaakaan. Koska minulla oli kentän nopein poni, ja sopivan virkulla tuulella, niin kaasussa oli vain yksi asento – jarrut, mitä ne ovat.

Tasaisilla väleillä meillä olisi ollut kaikilla tilaa puuhailla omiamme. Mutta kun ei ollut tasaisia välejä. Minä olin kyydissä ja ruuna otti aina edellä tasaisen tappavan hitaasti taapertavan tammanreuhkan aina kiinni. Pituussuunnan pujottelut olivat mitä olivat, niitä on turha selitellä, mutta kulmia en suoraan sanottuna päässyt kunnolla edes koittamaan. Ruuna otti aina tamman kiinni, jonka jälkeen minun aikani ja tarmoni meni hevon toppuuttelemiseen.

Ja se laukan nosto… ei toivoakaan. Alkuverryttelystä huolimatta kroppa ei käänny ja nykyään olen jo jopa tuskallisen tietoinen (jotakuinkin) mitä kaikkea vartalo tekee väärin, mutta asentoaistien ja lihaskomentojen välillä on joku hemmetin katkos.

Kun olimme saaneet tehtävän tehtyä, eli minä olin kuluttanut siihen budjetoidun ajan, sillä mitäänhän en oikein saanut tehtyä, ja kävellä laahustimme ympyrää hevosten rauhoittuessa, niin yhtä äkkiä oivalsin, että hevonen tiukkeni ja muuttui aivan kiveksi (tulipa muuten pitkä lause). Koivet kiinni, kantapäät alas ja tiukempi ohjasote, sillä olin aivan varma, että kohta lähdetään ja lujaa. Hitot me mihinkään lähdetty. Ainakaan vielä siinä vaiheessa. Jekku oli huomannut, että kentän keskelle vietiin kavaletti. Liene turha mainita erikseen, että se tykkää hyppäämisestä.

Idea oli yksinkertainen. Koska osa hevosista olivat leipääntymiskoomassa ja parilla vähän turhan paljon energiaa, niin tehdään jotain simppeliä, mistä hevoset tykkäävät. Hypitään hiukan.

Porukassa oli hieman tasoeroja. Osa oli jo hyppinyt jotain 80 senttistä, ja minä olin tainnut ravata puomin yli viime kesänä. Kavaletin korkeus taisi olla luokkaa 40 senttiä jos mittamies on anteliaalla tuulella (30 oli ehkä aidompi korkeus), joten korkeuden puolesta se ei eroa hevosen normaalista askeleesta.

Lämmittelyksi ja muistin virkistykseksi otettiin muutama kierros ravia kevyessä istunnassa. Se on kivaa, koska se on helppoa. Ei se varmastikaan kauniilta näytä, mutta hitot siitä. Ensin sain pari pätkää kohtuullisen ripeää ravia. Tipautin sen alas, koska hurjastella ei saisi. Uusi yritys ja sitten mentiinkin laukalla. Hetken aikaa kevyessä, mutta koska tempo tuntui kiihtyvä, niin takapuoli penkkiin kiinni ja painoa taakse – ensimmäisiä kertoja, kun vauhdin säätely toimi. Siinä sitten laukkailtiin hetken aikaa. Ihan kiva. Harmi vaan, että en nostanut sitä. Tai nostin, mutta vahingossa. Aidosti nostin ravin ja lähdin samalla hetkellä kääntämään hevosta ja koska olin kulmassa, niin tietysti sisäpohkeella etupäätä ja ulkopohkeella takaosaa säädellen.  Ulko-ohja tuki jonkun verran, Paino tietysti einen sisäistuinluulla, koska istunnalla kääntymistä auttaessa en osaa/pysty/muista pitää painoa tasan hartialinjan hiukan kääntyessä. Kuulostaako aivan laukan nostolta? Niin minustakin.

Ensimmäiseksi mentiin yli ravissa. Menihän se, kohtuullisella vauhdilla. Seuraavaksi sitten taas laukkailtiin. Nyt on paristakin syystä muistikuvat hiukan utuisat ja hämärät, mutta ainakin luulen, että pari hyppyä mentiin laukassa, ei turhan ryntäilevällä ravilla. Hyppäsin kuitenkin, en tyylipuhtailla pisteillä, koska en kerta kaikkiaan tunne koska hevonen ponnistaa. Njooh, eipä noin matalalla esteellä hyppyä varmaan tunnekaan, koska hevosen ei suuremmin tarvitse hypätä edes hypätessään.

Tuo oli paljon hauskempaa kuin opetella ratsastamaan. Joskus mukulana olin vakuuttunut, että ei ihmisen tarvitse osata uida jos osaa sukeltaa. Nyt tekisi mieli väittää, että ratsastustaito on suuresti ylimainostettua ja riittää, että pysyy kyydissä hevosen hypätessä.

Tunnin anti oli, että ryhti on edelleen kehno. Mutta se johtuu siitä, että köyristää selkäänsä ja huijaa vatsalihasten käytössä. Muistin jopa pari kertaa kiinnittää huomiota tuohon. Peräti varmaan viiden sekunnin ajan. Huomaan aika ajoin, että istun vinossa istuinluiden suhteen. Paino takaisin ja hetken menee paremmin. Ehkä viitisen sekuntia tuonkin muistaa.

Mutta eniten ihmetyttää se, että laukkailin tänään ihan ilman ongelmia. Hieman etukumarassa tosin, kuulemma, mutta silti. Ei mitään ongelmia tasapainon kanssa, ei valitusta ja hammastenkiristystä vartalon jäykkyydestä ja toimimattomuudesta. Muuta ei tarvittu, kuin että en ehdi ajattelemaan ja suunnittelemaan, vaan laukka nousee vahingossa. Noinkohan suurin ongelma onkin vain liika yrittäminen?

Yksi vastaus artikkeliin “Ainakin 110 senttiä. Tai melkein.”

  1. Komppaan täysin viimeistä kappalettasi laukan nostamisesta ilman liikayrittämistä! Esteillä onnistuu itselläkin tuosta noin vain, kun mietin niitä esteitä enkä laukannostoa sen kummemmin. Mutta, tietyillä hevosilla laukannosto sileällä menee karmeaksi säätämiseksi juuri tuon liiallisen yrittämisen takia. Sätkin ja heilun kuin tuulimylly eikä tapahdu muuta kuin raviin kiihdytys – tai pieni laukantapainen askel. Esteillä hepoilla lienee myös intoa ja älliä nostaa se laukkakin helpommin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *