Henkisiä vammoja

Olenko koskaan maininnut, että olen paikoin kohtuullisen kilpailuhenkinen? Ei kilpailu itseisarvona minun elämääni ohjaa, mutta en todellakaan pidä häviämisestä. Minulla ei myöskään riitä kärsivällisyys tahkoamiseen jos en kehity sitä vauhtia kuin itse olen itselleni määrännyt. Moisista henkisistä “tallimääräyksistä” puuttuvat toki selvät välitavoitteet, jotka ovat aidon menestyksen salaisuus, vaan käytän mittarina aina vastapuolta – jos häviän, en ole onnistunut. Siltä osin siis ratsastaminen saattaa olla minulle jonkin asteisen henkisen kehittymisen mahdollisuus (en usko, mutta mahdollista se on). Jos minut laittaa tunnille, jossa muut ovat itseäni vähemmän oppineita, niin turhaudun. Jos tunnilla on itseäni parempia, niin turhaudun, koska en pärjää vertailussa. Jos joku nyt kysyy, että miksi sitten ratsastan, jos ainoa lopputulos on turhautuminen, niin vastaus on, että kaikki edellä mainittu oli yksinkertaistusta.

Ratsastaminen on kivaa. Melkoinen osa “kivuudesta” perustuu oman pelon voittamiseen. Olen maininnut siitä ennenkin ja tulen mainitsemaan tulevaisuudessakin. Se on iso asia minulle. Pelkään edelleenkin hevosia. Joudun aina vetämään syvään henkeä ennen kuin menen hevosen kanssa suljettuun tilaan, koska en osaa lukea niitä – ja se on varmasti perussyy sille, että luottoruunani yrittää säännönmukaisesti kokeilla kumpi meistä on pomo. Yksi osa hauskuudesta perustuu sille, että teen jotain mistä en mitään tiedä. On puhdas fakta, että olen unohtanut koirista enemmän kuin monet koskaan oppivat, ja vaikka eläimien kanssa koko ajan saavuttaakin uutta, niin minulla koirien kanssa oppimista tapahtuu enää harvoin. Aivan sama kuin vieraan kielen opiskelussa. Alkuun oppii paljon, koska kaikki on uutta. Jossain vaiheessa oppimista tapahtuu hitaammassa tahdissa, koska omaa jo niin suuren sanavaraston. Hevosista minä en tiedä oikeastaan yhtään mitään. Tiedän toki, että hevonen ihollaan hikoilevana tarvitsee suolaa, mutta tänään opin sen, että tunnin hikoileva työ helteessä kuluttaa sata grammaa suolaa. Koirien suolojen kulutuksesta ja käsittelystä pystyn pitämään tunnin luennon vaikka kesken yötä herätettynä.

Vahvimmin tyytyväisyyttä suo kuitenkin itse ratsastaminen. Uskon, että takapakeista huolimatta oppimiskäyrä on nouseva. Kun onnistuu jossain vaikka kuinka pienessä asiassa, ja varsinkin jos sen onnistumisen kykenee toistamaan, niin… Antaa se oman adrenaliinikiksinsä.

Kun sanoin, että itseään parempien kanssa ratsastaminen aiheuttaa turhautumista, niin se turhautuminen kohdistuu omaan hitaaseen oppimiseen. Kun kroppa ei tee sitä mitä sen käskee tehdä. Kyllä, tiedän erinomaisen hyvin, että aivot oppivat nopeammin kuin lihaksisto, mutta silti. Tänään oli mukavan väljä tunti, meitä oli neljä. Minä, eräs lahjakas tyttö ja kaksi lähes vuosikymmeniä ratsastanutta rouvaa – toinen heistä jakaa saman vuoteen kanssani, joten meillä oli eräänlainen perheen sisäinen ratsastushetki. Olin siis täysin altavastaajana (kyllä, tiedän että tuo on kilpailutermi ja ratsastustunti ei ole kilpailua, vaan oppimista) ja oman osaamisen kehnohko taso sai vahvaa kontrastipintaa. Minä olen nyt ratsastanut pyöreät 30 kertaa ja aloittanut tammikuussa. Vaadin liikaa, jos edellytän itseltäni vastaavia ratsastustaitoja – mutta hei, nyt puhutaan perusasioista. Kyllä ne pitäisi jo osata, sanotaan mitä sanotaan.

No, se itseruoskinnasta.

Tunnilla mentiin perusasioita. Eikä missään nimessä turhaan. Kentän suorat ensin kevyessä ravissa, sitten harjoitusravissa ja viimeiseksi laukassa – pääty-ympyrät aina käynnissä keskittyen hevosen asettamiseen. Jos viimeksi kiukuttelin tuurariopettajan opettamattomuudesta, niin tällä kertaa meillä oli opettaja paikalla ja vaatimukset sen mukaisia. Ei voi valittaa. Tällä kertaa en päässyt helpolla.

Viime tuntihan meni täysin… no, vituiksi lienee tässä sopiva luonnehdinta. Yritin epätoivoisesti keskittyä kyynärpäiden ja käsien pitämiseen alhaalla ja teinkin sen niin yliampuen, että mikään ei toiminut. Tänään oli sitten vuorossa yritys olla rennompi. Yritys oli hyvä, koska kädet lentelivät mihin sattui.

Pidensin jalustimia, joten jalat menivät luonnollisemmin sinne minne kuuluikin, eli satulavyön paikkeille. Aiheutti sen, että en voinut enää ottaa tukea samalla tavalla jalustimista, joten jouduin keskittymään enemmän istuntaan ja pohkeiden käyttöön – ja yrittämällä olla puristamatta hevosta polvilla.

Jalat lentelivät paikoin aivan mihin sattui – eli eteen – jos hiukankaan unohdin miettiä istumista. Huomasi, että minkäänlaista lihasmuistia ei ole kehittynyt.

Vanha tuttu ryhtiongelma oli jatkuvan huomauttamisen kohteena. Pahinta siinä oli eteen kallistuminen aina kun lähdin raviin tai yritin nostaa laukkaa. On siinä heppa ihmeissään, kun ratsastaja heiluu puolelta toiselle ihan miten sattuu.

Hevosen asettaminen ja ympyrä eivät ole todellakaan hallussa. Yhdessä vaiheessa jo luulin onnistuneeni, mutta eihän polle muuta tehnyt kuin fuskasi kääntämällä ja kallistamalla päätään. Alan nyt olla hieman kärryillä miten sisäohja kääntää ja ulko-ohja säätelee, mutta käytin säännönmukaisesti liikaa voimaa. Ne jatkuvat ja toistuvat, ikään kuin hienosäätävät liikkeet puuttuivat. Mutta pohkeiden käyttö on minulle täysin hepreaa. Kyllä, sisäpohje eteen ja sillä säädellään kuinka paljon hevonen lähtee kääntymään jos sen edes annetaan kääntyä. Ulkopohje menee taakse ja pakottaa hevosen mutkalle. Juu, mutta kun en osaa käyttää jalkoja, en tiedä missä ne milloinkin ovat, enkä edelleenkään tunne takamuksessa tai edes näe hevosen liikkeessä miten ne vaikuttavat.

Ympyrällä osasin kylläkin siirtää painon sisemmälle istuinluulle ja jopa kääntää hartioita sinne minne kuuluukin – kaipa hartioiden idea on kääntää lantiota ja antaa enemmän istuin/painoapua. Osasin sen niin hyvin, että jossain vaiheessa istuin lähes poikittain 45 astetta kallistuneena – kun tehdään, niin tehdään sitten kunnolla ja säästelemättä.

Ravissa en kerta kaikkiaan osaa säädellä vauhtia. Tuntuu, että kevennän missä tahansa tahdissa, niin hevonen ei hae sitä tahtia vaan ajan ja matkan myötä pakottaa minut taasen sen omaan rytmiin.

Laukka. Alan vihata koko askellajia. Kun ei nouse niin ei nouse. Loppujen lopuksi, kun minut oli ensin yksinäni laitettu menemään pelkkää ympyrää asettaen hevosta, enkä silti saanut laukkaa nostettua, sain mukaan pujonoksan. Siinä vaiheessa laukattiin hetken, joka loppui hyvinkin nopeasti minun horjahdukseeni sivulle ja eteen – plus käsien nousemiseen. Lopussa sain hieman pidemmän pätkän laukattua, mutta ei sekään kaunista ollut.

Tällä tunnilla ei tarvinnut onnistumisilla hehkutella, mutta tunti oli silti hyvä. Nyt sain kaipaamani palautetta urakalla. Ilmeisesti minun katsotaan (vihdoin ja viimein) saavuttaneen sellaisen tason, että alkaa olla järkevää vaatia jotain. Mutta nyt olen siinä pisteessä, että minun on pakko laihduttaa muutama kilo ja saada lihaskuntoa paremmaksi: jalat, selkä ja vatsa. Jos en noita tee, niin voin aivan hyvin lopettaa tai siirtyä ulkoiluttamaan hevosia ratsastamisen sijaan.

Mutta yhtä asiaa en tajua. Minulla ei tule paikat kipeiksi. Fuskaanko jossain, en tee tarpeeksi töitä, ja siitä johtuvat ongelmani istunnassa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *