Hevosen ruuansulatus

Kuten arvata saattaa, niin tunnen joltistakin mielenkiintoa hevosen ruokintaa kohtaan. Yksi syy on tietysti yleinen mielenkiintoa asiaa kohtaan, mutta toinen on tietysti kotona oleva poninreuhka; ne ovat kuitenkin ruokintavirheille hevosta alttiimpia. Ravinto on se perusta, jolle kaikki muu rakennetaan alkaen yleisestä terveydestä ja hyvinvoinnista päätyen puhtaaseen suorituskykyyn. Mutta ravitsemuksen ymmärtämisen yksi perusvaatimus on ymmärtää edes pintapuolisesti mitä suun ja peräaukon välillä tapahtuu. Ynnätään siksi perusasiat.

Suu

Ensin ruoka pureskellaan, tietysti. Kun koira ahmijana ja helposti sulavan eläinperäisen ravinnon käyttäjänä pureskelun sijaan repii isoja paloja, niin hevonen joutuu pureskelemaan kehnosti sulavan kasvisravintonsa kohtuullisen hyvin. Kuiturakenteen mekaaninen murskaaminen on ensimmäinen vaihe sulatuksessa. Minulle oli yllätys kuinka kauan hevonen syö. Poni rouskuttelee heiniään lähes tunnin. Toki pureskeluun kulutettu aika riippuu ruuasta, syödäänkö tuoretta ruohoa, heinää vai vaikkapa kauraa, mutta törmäsin väitteeseen, että heinäkilon syömiseen menee jopa 50 minuuttia, kun kaurakilo häviää 10 minuutissa. Mutta tuossa on tietysti yksilöeroja, kuten aina – toiset hotkivat kun joku muu ei pidä mitään kiirettä.

Kuten koiralla, ja periaatteessa päinvastoin kuin ihmisellä, niin hevosen sylki ei sisällä ruuansulatusentsyymejä eli käytännössä tärkkelystä pilkkovaa amylaasia. Laitoin tarkoituksella ihmisen kohdalla periaatteessa, koska käytännössä ihmisen syljen amylaasilla ei ole mitään merkitystä ruuansulatukselle. Ruokaa ei pureskella tarpeeksi pitkään, sylkeä ei erity riittävästi ja vatsahapot tekevät amylaasin toimimattomaksi; ruuansulatusentsyymit ovat erittäin tarkkoja happamuuden suhteen ja toimivat yleensä vain erittäin tarkalla pH:lla. Hevosella syljen määrä riippuu ruuasta, kuivalle tarvitaan enemmän kuin tuoreelle, ja sitä erittyy melkoinen määrä. Kuten muillakin, jo pelkästään ruuan odottaminen aiheuttaa eritystä – tämä saattaa liittyä määrättyihin ruuansulatusongelmiin, mutta ei mennä asioiden edelle. Hevosen syljen koostumuksessa on yksi mielenkiitoinen ero, ja se on erittäin korkea natriumbikarbonaattipitoisuus. Se on elimistön yksi tärkeimmistä puskureista happamuutta vastaan. Hevonen siis pyrkii laimentamaan vatsahappojaan syödessään.

Koiraihmiselle tämä on ensimmäinen – ruohon ja heinän lisäksi tietysti – oleellinen ero. Koirilla pyritään ravinnolla vahvistamaan vatsan suolahappoa lähelle yhden pH:ta paremman ruuansulatuksen takia – hevonen pyrkii laimentamaan.

Onko tässä yksi altistava tekijä hevosten vatsaongelmille, vaikkapa mahahaavalle? Syötetään liian harvoin, hevonen ahmii tai ruoka on väkirehuna/viljana liian nopeasti syötävissä, jolloin sylkeä ei erity riittävästi, eikä mahalaukku saa riittävästi syljen mukana saatavaa natriumbikarbonaattia. En tiedä. Vielä. Mutta mielenkiintoista on sekin, että emme ole päässyt pureskelua pidemmälle ja avoimia kysymyksiä alkaa kertymään.

Vatsa – 1-6 h

Hevonen on lajina eläin, joka syö enemmän tai vähemmän koko ajan. Sen on tarkoitettu maleksimaan ja syömään koko ajan. Perusteltua, koska kasvit ovat kaikesta huolimatta ravintoaineiltaan (huom. eläimet käyttävät ravintoaineita, kasvit ravinteita – terminologian lyhyt kurssitus) matalia, kehnolla energialla ja huonolla sulavuudella varustettuja. Siksi hevosen vatsalaukku on pieni, eli luokkaa 20 litraa – hevosen koosta riippuen tietysti.

Ja taas maallikko herää. Kuinka paljoin hevosten ruuansulatusongelmista johtuu kahdesta syystä: ne eivät liiku tarpeeksi ja saavat ruokansa joko liian harvoin tai liian paljon kerralla? Sen sijaan että heitetään karsinaan sylillinen heinää ja litra kauraa kolme kertaa päivässä (tiedän, ei kai kukaan anna kauraa noin usein) niin pitäisikö heinät laittaa pieninä tuppoina pitkin tarhaa? Tämä tietysti edellyttäisi hevosten tarhaamista ja tarhojen pitäisi olla jotain muuta kuin 10x10m savikkoja, eikä kyettäisi valvomaan paljonko kukakin syö – mutta silti: olen vakuuttunut, että hevosten pitäisi liikkua enemmän, vaikka se olisikin vain hiljaista jolkottelua. Heinäkasalta toiselle siirtyminen vastaisi laiduntamista, jollain tavalla.

Käytännön toteuttaminen saattaa olla vaikeampaa, mutta oikeastiko moinen olisi mahdotonta toteuttaa kotitalleissa olevilla?

Kuten kaikilla ruohonsyöjillä, niin vatsalaukku ja sen toiminta eroaa meistä sekasyöjistä tai koirien ja kissojen tapaisista lihansyöjistä. Hevosen vatsa on kolmiosainen.

  • ensimmäisessä osassa aloitetaan pilkkominen mikrobien, eli bakteerifermentaation avulla. Proteiineja aletaan pilkkomaan, kuten myös hiilihydraatteja. Kaupan päälle saadaan maitohappoa, lyhytketjuisia rasvahappoja ja – kuten aina bakteerien kanssa – hiilidioksidia. Tämä on se syy miksi syljessä on niin paljon bikarbonaattia neutralisoimassa happamuutta. Bakteerit eivät kestä happoja, joten mahalaukun ensimmäisessä osassa on taisteltava omia vatsahappoja vastaan, että alkupilkkominen saadaan tehtyä.Taas selvitettäviä kysymyksiä. Mitä tapahtuu jos tämä bakteerikanta kuolee tai sen koostumus muuttuu hevoselle epäedulliseksi? Kuinka suuri merkitys mikrobifermentaatiolla on kokonaissulavuudelle? Miten hevonen ylläpitää ruuansulatuksen bakteerikantaa? No, ainakin se saa luonnollista tietä ravintokuituja, niitä prebiootteja.
  • vatsan toisessa osassa happamuus lisääntyy, jolloin bakteeritoiminta loppuu. Suolahapon lisäksi pilkkomista tekevät ruuansulatusentsyymit – varsinkin proteiineja pilkkova pepsiini. Koska pepsiinikin on pH-tarkka, niin voisin kuvitella, että tässäkään osassa ei happamuus ole päättömän korkea, ehkä edelleen bikarbonaatin takia. Täällä ei kuitenkaan käsitellä rasvoja eikä hiilihydraatteja. Proteiinienkin käsittely vatsalaukussa on hyvin rajallista, koska viipymisaika on liian lyhyt edes kohtuullisesti tehokkaalle pilkkomiselle.
  • kolmannessa ja alimmassa osassa ruokamassaan lisätään lisää limaa ja ruuansulatusnesteitä. Tämä on se varsinainen mylly, joka sotkee ja vaivaa, jotta vatsahapot saisivat pilkottua ruuan osasia. Voidaan siis eräällä tavalla sanoa, että vatsalaukun kolmas osa on se, joka vastaa meidän ja koirien vatsalaukkua. Eräs oleellinen ero meihin on sekin, että hevonen ei säätele vatsahappojen eritystä, vaan erittää sitä koko ajan. Loogista ottaen huomioon hevosen alkuperäisen tavan syödä lähes koko ajan. Mutta taas kysytään: onko jatkuvalla happoerityksellä jotain merkitystä hevosten vatsaoireilujen kanssa, jos ruokintavälit ovat liian pitkiä juuri sille yksilölle?

Ohutsuoli – 1-2 h

Kuten aina nisäkkäillä, niin vatsalaukusta seuraava on ohutsuoli. Ohutsuolenhan tehtävä on aloitta varsinainen ruuan osasten pilkkominen ja imeyttäminen. Ohutsuolen alussa hapan ruokamassa neutralisoidaan (taas bikarbonaatilla), jotta siihen lisättävät entsyymit kykenisivät toimimaan. Nyt tulee yksi oleellinen ero meihin verrattuna – minun ei tarvitse selittää sappirakon toimintaa. Tämä siksi, että hevosella ei sappirakkoa ole, vaan sappinestettä valuu hiljaksiin koko ajan ohutsuoleen. Taas yksi seuraus hevosen sopeutumisesta jatkuvaan syömiseen.

Ruuansulatusentsyymit ovat tuttuja, sillä ne ovat käytännössä samoja kaikilla nisäkkäillä. Tärkeimmät ovat siis haiman ja ohutsuolen nystyröiden erittämät

  • proteiineja pilkkova trypsiini
  • rasvoja pilkkova lipaasi
  • hiilihydraatteja pilkkova amylaasi

Ohutsuolesta imeytyy eniten proteiineja ja tehokkaasti rasvaa. Koirilla ohutsuoli on tehokkain imeytymispaikka, mutta hevonen huonosti sulavaa ruokaa syövänä jatkaa niin pilkkomista kuin imeyttämistä tehokkaammin vielä paksusuolessakin.

Hiilihydraateissa entsyymit ovat eräänlaisia täsmäaseita. Haiman α-amylaasi työskentelee tärkkelyksen kanssa, ja ohutsuolen seinämän rauhasten erittämä glukosidaasi taasen pilkkoo muiden ohella sakkaroosia ja laktoosia.

Laktoosi on mielenkiintoinen tapaus. Yleisesti ottaen ihminen on ainoa, jolle on kehittynyt kyky hyödyntää maitosokeria – muut saavat siitä vatsakipuja ja kaasuttelua paksusuolen bakteerien “syödessä” sitä. Hevoselta sitä pilkkova entsyymi kuitenkin löytyy. Miksi hevoselle olisi jäänyt kyky hyödyntää laktoosia, koska ymmärtääkseni sitä ei suuremmin kasveissa ole. Löysinkin yhden selityksen. Hevosen kyky pilkkoa laktoosia heikkenee iän myötä ja loppuu viimeistään sen täyttäessä neljä. Sen jälkeen hevonen on samalla viivalla muiden kanssa: bakteerit kykenevät pilkkomaan hivenen maitosokerista, mutta määrän lisääntyminen aiheuttaa ruuansulatusongelmia. Liittynee siis hevosen kohtuullisen pitkään imeväisikään, ja emänmaidon houkuttelevuus aikuisille yksilöille menee nollille tammojen ilkeiden hampaiden ja tarkkojen potkujen myötä.

Koirilla rasva on ehdottomasti tärkein tapa hankkia energiaa. Ne eivät lihansyöjinä tarvitse hiilihydraatteja, sillä kykenevät maksassa aineenvaihdunnallaan muodostamaan rasvoista sokereita. Hevonen on hieman eri maata. Googletuksen perusteella haiskahtaisi siltä, että hevosta pidetään heikkona rasvan käyttäjänä. Tämä ei aivan pidä paikkaansa. Itse asiassa hevonen on erittäin tehokas hyödyntämään ravintonsa rasvan. Ero tulee siinä, että hevonen käyttää rasvan energiaksi tai varastoi sen lyhytaikaisesti rasvakudoksiin. Rasvaa ei siis muuteta glukoosiksi eikä sitä varastoida lihaksiin glykogeeninä.

Ja taas avoimia kysymyksiä. Koska rasva käytetään suoraan energiaksi, ja se varastoituu heikosti, niin tarkoittaako tämä sitä, että rasvalisän käyttö lisänenergiana on perusteltua erittäin raskaassa työssä oleville? Tarkoittaako tämä myös, että hevosten lihomisen suurin yksittäinen tekijä ei ole rasvapitoinen ruoka, vaan hiilihydraatit? Tuo olisi ainakin loogista, sillä hevosen “luonnolliseen” ruokavalioon ei kuulu kovinkaan öljypitoiset kasvit, vaan energia perustuu nimenomaan sokereihin. Tuo selittäisi myös hevosen tehokkuuden rasvan hyödyntämisessä – kun ravinnossa on vajaata, niin se vähäkin on saatava talteen.

Lisää kysymyksiä. Kun ravinto ei ole rasvaista, niin tarvittaisiinko hevoselle normiruokintaan silti öljylisää? En tarkoita nyt niinkään perusruokintaa, vaan optimiin pyrkivää – nuo ovat hieman eri asioita. Entä omega-3:et?

Rasva jäi sen verran vaivaamaan, että tein nopean sivuhyppyguugletuksen. Nimittäin jos rasvalisä olisi hyödyllinen, niin pitääkö huolehtia siitä, että määrä ei ole liian suuri? Jos unohdetaan koirien omistajille tuttu rasvaripuli, niin korkea rasva heikentää osan hiilihydraattien sulamista. Koirillehan tuolla ei ole yleensä mitään merkitystä, mutta nyt puhutaan hevosesta, joka elää juurikin noilla sokereilla. Vastaus tuli nopeasti. Kyllä, liika rasva heikentää kuituisten hiilihydraattien pilkkomista paksusuolessa. Sopivalle määrällekin löysin jonkun arvon: hevoselle suurin kerta-annos olisi 2 dl, ja puolen litran päiväannosta pidetään jo suurena.

Umpisuoli – 15-20 h

Ensimmäisen kerran elämässäni joudun selvittämään umpisuolen merkitystä ruuansulatukselle. Meille se on turha jäänne, mutta hevoselle siitä on hyötyä. Se hevosella metrin luokkaa, taas hevosen koosta riippuen, ja tilavuudeltaan kolmisenkymmentä litraa. Se sijaitsee ohutsuolen ja paksusuolen liittymäkohdassa, joten osa ruokamassasta kiertää aina sen kautta. Aina kuten paksusuolikin, niin se tehtävä olla käymissammio.

Paksusuoli – 18-24 h

Paksusuoli (ja umpisuoli) jatkavat ohutsuolen aloittamaa ruuan pilkkomista ja imeyttämistä. Ero on siinä, että paksusuolessa ei enää käytetä entsyymeitä, vaan se tehdään mikrobeilla. Bakteerit (ja jopa alkueläimet, tätä täytyy penkoa lisää) käyttävät ruokamassaa eräällä tavalla omaksi ravinnokseen ja kaupan päälle hevonen saa hyödynnettäväkseen sen kuitujen, hiilihydraattien, rasvojen ja proteiinien ravintosisällön, jota ei aikaisemmin saatu talteen. Tai ainakin osan siitä.

Paksusuolen bakteerikannan terveys on hevosen ravitsemukselle ja omalle hyvinvoinnille ehdottoman tärkeää. Tiedetään jo, että sama koskee niin ihmistä kuin koiraakin, mutta hevoselle mikrobifloora on vielä tärkeämpi.

Koirilla barf-ruokinnassa kasvissoseiden käyttö, sekä useat kuivamuonien valmistusosat, ovat ongelmallisia, koska koira ei kykene sulattamaan eli pilkkomaan kuituja ja muita ns. rakenteellisia hiilihydraatteja. Hevonen pystyy, bakteeritoiminnallaan. Bakteerit pilkkovat soluseinämiä ja ainoa, johon ei kyetä, on ligniini.

Bakteerifermentaatiossa hevonen saa käyttöönsä hiilihydraattien lisäksi (oikeastaan siitä johtuen) mm.lyhytketjuisia rasvahappoja sekä B- ja C-vitamiinia. Voitaisiin sanoa, että hevosellekaan B-ryhmän vitamiinit (ainakaan osa) eivät ole vitamiineja, koska niitä ei ole pakko saada ravinnosta. Kuten koirallakin, niin ei tiedetä kuinka paljon B-vitamiineja syntyy ja kuinka hyvin ne imeytyvät, mutta kun tiedetään, että B-vitamiinin (ja C-vitamiinin) puutosta ei havaita ilman pahaa ja pitkää ripulia, niin olettamus on, että bakteerien tuottamilla vitamiineilla on erittäin suuri merkitys.

Sivutuotteena fermentaatiosta (käymisestä) saadaan mm. etikka-, voi- ja propionihappoa. Näiden määrä riippuukin sitten ravinnosta. Etikka- ja voihappo syntyy eniten kuidun pilkkomisesta, kun taasen propioni- ja maitohappoa aiheutuu tärkkelyksestä.

Aina kun bakteerit käsittelevät jotain, niin syntyy kaasuja (siksi esim. pullataikina kohoaa tai olutpullossa on painetta). Suurin osa hiilidioksidia, mutta joukossa on myös metaania ja vetyä. Kaasut poistetaan kahta tietä. Erittäin suuri osa siirretään vereen ja poistetaan keuhkoissa hengityksen kautta, mutta osa poistuu meille kaikille tutulla tavalla: piereskelemällä. Kun koirilla ns. ilmavaivat kertovat ruokinnassa olevan jonkin pielessä, sillä silloin liian suuri osa sulamatonta on päätynyt paksusuolen bakteerien ravinnoksi, niin hevosella se on merkki terveestä ruuansulatuksesta. Järkevissä määrin tietysti.

Nyt päästään taas selvitettävään asiaan: ähkyyn. Jos kaasut eivät poistu, niin seurauksena on ähky. Mutta mikä sen estää, tukos? Entä voiko kaasunmuodostus olla liina suurta ja jos, niin miksi?

Löysin väitteen, jonka mukaan hevosella paksusuolessa tapahtuisi 30 % proteiinien, 15-30 % liukoisten hiilihydraattien ja 75-85 % kuituisten (hiilihydraattien hajotuksesta ja imeytymisestä. En ole tarkistanut lukujen oikeellisuutta, mutta uskon niiden pitävän paikkaansa. Tarkoittaa suoraan sitä, että kaikki häiriötilat paksusuolessa näkyvät erittäin nopeasti hevosen ravitsemustilassa.

Aina kun puhutaan paksusuolesta ja bakteerikannasta, niin täytyy ottaa esille bakteerien määrät ja jopa suvut. Kyseessä on kohtuullisen herkkä tasapainotila, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos koirilla bakteeritasapaino järkkyy, niin seurauksena on mm. hiivaa. Joten selvitettäviin asioihin kuuluu myös että onko hevosilla vastaavia ongelmia.

Muita avoimia kysymyksiä ovat, että miten ruokinta vaikuttaa bakteerikantaan – onko merkitystä onko hevonen heinällä, väkirehulla tai viljalla. Koska hevonen on ilmiselvästi herkkä ruoka-ajoille ja -kerroille, niin vaikuttavatko jopa ne bakteerikantaan?

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäpätöisimpänä, paksusuolen tehtävissä on veden talteenotto. Jos sitä ei tehtäisi, niin eläin kuivuisi ja kuolisi – jos ei ihan tunneissa, niin päivissä kuitenkin. Muistakaapa mikä merkitys pahalla ripulilla on kuivumisen ja nestetasapainon suhteen…

Uloste

Aihe vaatii aivan oman postuksensa, joten tässä vaiheessa riittänee yhteenvedoksi, että nuo kaikille hevosten omistajille tutut munkit sisältävä kaiken sen, mitä ei sulatettu ja hyödynnetty. Erittäin suuri osa ulostemassasta on kuitenkin suoliston bakteereja. Ja koska osa näistä suolistoperäisistä hevoselle elintärkeistä bakteereista on meille haitallisia, niin lannan käsittelyyn ja jatkokäyttöön kannattaa hiven uhrata huomiota – oman kaivon ympäristön lannoittaminen hevosen lannalla ei ole ideoista paras, vaikka ruusut siitä tykkäävätkin.

Lopuksi

Tiedän, että kaikki edellä kirjoittamani on löydettävissä melkein mistä tahansa hevosten perusoppaasta. Tiedän myös, että niitä harvempi lukee ja tätä vieläkin harvempi. Tämä kuuluu kuitenkin osana omaan oppimisprosessiini, ja ehkä tuosta yhteenvedosta on jollekin hyötyä. Tai mikä tärkeintä – ehkä jokin esittämistäni kysymyksistä, niin perustason pällistelyä kuin osa onkin, ehkä herättää jonkun miettimään mitä ja miksi.

2 vastausta artikkeliin “Hevosen ruuansulatus”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *