Hoi ratsu reima laukkaa sinä vaan

Aurinko paistoi, oli lämmin ja minä lähdin maanantain ei-niin-onnistuneen tunnin perusteella ilman odotuksia ja hyvin vähäisellä luotolla onnistumisen tunteesta viikon kakkostunnille. Outo juttu, mutta olen huomannut vastaavan muussakin elämässä, varsinkin koirien kanssa kilpailtaessa: jos on täysin vakuuttunut asioiden menemisestä pieleen, niin homma luonnistuukin. Kaipa se kuuluu sarjaan kuolemattomat aivopierut, eli pessimisti ei pety. Nimittäin tunti meni kokonaisuutena kohtuullisen hyvin. Ei siis mikään c’est ça, le succès, mutta tyydyttävä. Siedettävä. Ehkä jopa hyväksyttävä.

Minna kuvasi laukan nostoja, koska se on uutta asiaa, joka ei ota luontuakseen. Alkutunnin raveja, niin kevennettyä kuin harjoitus sellaista, hän ei kuvannut. Ei kuulemma tarvitse enää. Kevennys on edelleen mitä sattuu, mutta en jaksa murehtia sitä enää – se rytmi tulee sitten joskus. Harjoitusravi menee niin hyvin kuin osaamistasollani voi odottaa. Takapuoli ilmeisesti pysyy siedettävän hyvin penkissä kiinni suurimman osan ajasta, ainakin se tuntui siltä. Kädet taitavat jo pysyä kohtuullisen hyvin kurissa ja jos jalat saisi parempaan kuriin, niin homma olisi perustasollaan sitten siinä.

Pointti kuitenkin on, että minulla ei ole enää mitään estoja nostaa hevosta raviin missä ja milloin vain. Siinä suhteessa ollaan tultu aimo loikka lopputalvesta eteen päin. Ei ravi-istunnallani todellakaan tarvitse koulukisoihin lähteä, mutta se ei ole tavoitteenakaan. Tarkoituksenmukaisuus  on.

Ensimmäisillä parilla yrittämällä en saanut laukkaa aikaiseksi. En edes kunnollista ravia. Varmasti osasyy oli sekoiluissani jalkojen ja istunnan kanssa, mutta olisi sen silti pitänyt askellustaan muuttaa. Pysäytin Minnan kohdalle ja kysyin, että mitä tein väärin. Minulle kerrottiin, että nyt olisi aika suuttua hiukan, sillä minua vedätetään. Kunnolla pohkeita, eikä hevoselta kysytä. No, seuraavalla yrittämällä avut taisivat olla enemmän kantapäällä kuin pohkeilla, mutta laukka nousi. Seuraavalla kerran ei sitten tarvittukaan enää kuin merkki ja askel muuttui.

Ei se mitenkään vauhdilla tai hyvällä motivaatiolla laukannut. Kun ei pakotettu, niin mitäs sitä turhia. Next tunnilla katsotaan uudelleen, perkele.

Oli yksi huvittava episodi odotellessani laukkuuttamisvuoroa. Kun olimme päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen mitä minulta laukkapohje tarkoittaa, niin odotuksessa alettiin jauhamaan minun varpaitani. Yhden kerran se puri kohtuullisen reippaasti ja oli silminnähden tyytyväinen saatuaan aikaiseksi reaktion (tämä on se sama heppa, joka joka ikinen kerta kokeilee saako minun ylitseni kävellä – hauska ruuna, mutta ei ilkeä), ja sen jälkeen tyytyi vain silloin tällöin imeskelemään kengän kärkeä. Olen aivan varma, että se ei sinällään tarkoittanut sillä mitään. Jätkälle tuli vain sellainen olo, että nyt voisi vaikka seisoskella kenkä suussa; hyvät ideat syntyvät aina miettimättä ja ilman tarkoitusta.

Laukassa istuminen ei suju, mutta minulla ei ole vielä ollut oikein edes mahdollisuutta harjoitellakaan sitä, koska laukkapätkät ovat olleet niin lyhyitä tai koko keskittyminen on mennyt aivan muuhun. Nyt pääsi pidempään, ja oli aika miettiä hieman jalkojakin kun oli saanut kädet pysymän kohtuullisen hyvin alhaalla, joten ehkä parin kerran jälkeen voin jo yrittää pitää lantion hevosen liikkeen tahdissa. Paino sanalla yrittää.

Nyt ei sitten saa nauraa. Oivalsin, ainakin periaatteellisella tasolla pari asiaa. Sellaisia perusasioita, jotka olisi pitänyt oivaltaa jo aikoja sitten, ja joita minulle on taidettu yrittää tolkuttaa jo pitkään.

Ei istuessa ole oleellista jännittää vatsalihaksia. Eikä edes pitää erinomaista ryhtiä – riittää, että on edes joltisen suorassa. Vyötärön täytyy eräällä tavalla pudota alas, lonkkien väliin. Vatsa jää väliin ikään kuin ryppyyn, jolloin paino romahtaa ristiselälle. Silloin paino tulee suoraan niiden kuuluisien istumaluiden päälle. Siinä on ja pysyy. Samalla reidet lakkaavat puristamasta hevosta, ja polvet kääntyy hiukan ulos kun pohkeet kiertyy hevosen ympärille.

Taikasana ei siis olekaan hyvä ryhti, jolloin saa aikaiseksi epämukava ja paikoin aika sairaan näköisen ässämutkan selkään ja ankanpyrstöperseen – koko homman perusta onkin huono ryhti, mutta alas valahtaneena.

Toinen opittu asia, jonka sisäistämiseen menee vielä hetki, on niin perustasoa, että hävettää.

Tiesittekö, että ihmisellä on polvet? Ja kun reidet pysyy paikallaan, niin loppukoipi voi liikkua polven avulla eteen ja taakse. Ne harvat laukan nostot, jotka minulla ovat takana, ovat olleet hankalia siksi, että jalan liikuttaminen eteen on vienyt tasapainon plus jalustimet ovat alkaneet paikoin hölskymään. Näin tapahtuu, kun eräällä tavalla nostaa jalkaansa eteen päin reidestä asti – samalla koipi menee liiaksi eteen. Mutta kun käyttääkin säären – eli pohkeen – liikuttamiseen vain polvea, niin tasapaino pysyy ja jalan saa edelleen pidettyä jalustimessa.

Aika hassua. Minua saattaisi jopa naurattaa – jos moinen oivallus olisi tullut joltakulta toiselta. Nyt olen vaan raapinut päätäni ja ihmetellyt, että kuinka tajuttoman yksinkertainen ihmisen lapsi voikaan olla.

Tietysti samalla hetkellä kun oivalsin moisen ekstriimin tavan liikuttaa jalkaa, ja että sillä tavalla saisi myös paukutettua vähän tahtia sekä vauhtia hevoseen, niin siirryttiinkin jäähdyttelemään hevosia. No, seuraavalla kerralla sitten.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *