Kuin pyörällä ajo

Kiitos kysymystä, voin aivan mahtavasti. Tiedän mikä on päivä ja missä olen. Normaalisti moista ei pidettäisi mitenkään mainitsemisen arvoisena asiana, mutta tasan vuosi sitten en muistanut yhtään mitään viittä minuuttia pidemmälle. Silloin kiipesin elämäni ensimmäisen oman hevosen selkään. Se suhde kesti sekunnin tai kaksi. Nyt, vuotta myöhemmin, kiipesin numero kakkosen selkään. Emppa oli paljon hellempi kuin edeltäjänsä – se ei uskaltanut kunnolla edes kävellä.

Mainostan joka paikassa ratsastavani, mutta muistan myös mainita, että olen aika surkea. Sitä en suuremmin huutele (paitsi blogissa), että olen varsinaisesti ratsastanut viimeksi 26.3.2014. Siis yli kolme vuotta sitten. Sen jälkeen olen ollut hevosen selässä huhtikuussa, kun sain koeajaa Minnan eestiläisen, Aapon. Jos sitä voi ratsastukseksi kutsua, käveltiin hissukseen pientä tarhaa ympäri.

Emppa tuli meille viime syksynä, 25.9. tarkkaan ottaen. En ole ehtinyt selkään. Ruunareipas ei oikein osaa vielä työtään, satoi lunta, satoi vettä, pelto oli sula, pelto oli jäässä. Osa oli aitoja syitä, osa vetkuttelua. Olin päättänyt, että ennen päivämäärää 19.6. kiipeän kyytiin vaikka mikä olisi. Päivämäärä oli tärkeä, koska en halunnut toistaa Hessun kanssa tapahtunutta katastrofia. En ole pätkääkään taikauskoinen, mutta turhien riskienkin ottaminen on… no, turhaa.

Pitkähkö alustus sille, että olen pelännyt tätä hetkeä. Se, että pakotin itseni satulaan, oli melkoinen itsehillinnän riemuvoitto. Suurempi kuin moni tietääkään. En ole aikoihin ollut yhtä kauhuissani. Kaipa Minna näki naamasta, että ei tässä missään linnanmäkihuvituksiin olla menossa, koska komenteli koko ajan hengittämään. Hengitinhän minä, hyperventilaation ensimmäiset oireet tuntuivat sormenpäissä.

Itse ratsastusreissu oli hyvinkin tylsä. Minä en tippunut, eikä Emppa pillastunut, pukitellut tai tehnyt muutakaan tyhmää. Se itseasiassa hiipi niin hitaasti kuin pystyi pysähtymättä. Eihän ruunanressu tiedä mitään pohkeista tai avuista, ja kuolaimet toimivat sen mitä aikoinaan ajolleopetettaessa oli oppinut, mutta kaipa sille itselleenkin oli mukavampaa, kun yrittää pitää selässä olevan taakan tasapainossa. En ole varma, että oivaltavatko aidosti osaavat ratsastajat kuinka paljon hevonen tekee töitä ratsastajan kyydissä pysymisen eteen.

Minun kohdallani ratsastaminen terminä oli hyvinkin elvistelevä. Minä istuin kyydissä ja yritin olla pelkäämättä. Voisi jopa sanoa, että minun ratsastusurani ei ole kovinkaan nousujohtoinen, koska olin taas talutettavana. Parempi niin, tällä kertaa. Eikä siinä postimerkillä käyntiä kummallisempaa olisi voinut edes tehdä, vaikka olisi halunnut.

Mutta oli se aika korkea.

Sanovat, että ratsastaminen on kuin polkupyörällä ajo. Kun kerran oppii, niin koko ikänsä taitaa. Jouduin muutama päivä sitten ajamaan fillarilla pienen pätkän, ensimmäisen kerran varmaan 30 vuoteen. Voin kertoa, että aika huteraa oli se kulku. Ihan sama näyttää olevan hevosten kanssa.

Muistilistalle. Pidemmät ohjat, sillä noilla ei olisi voinut ratsastaaratsastaa, vaikka olisi halunnut. Isommat jalustimet, mutta en tiedä mistä. Nuo olivat kokoa täysikasvuinen mies ja ratsastuskengät mahtuivat niukin naukin, turvakengät eivät.

Kuvasin videotakin. Ihan vain varmuuden välttämiseksi, jos vaikka tämäkin päivä häviäisi. Jännitysmomentiltaan se sopii vaikka vastasyntyneille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *