Kun kroppa ei toimi

Kun näin tallilla hevoslistan, niin ensimmäinen ajatus oli, että voi perkele, mä tulen niin tippumaan satulasta tänään. Alle oli laitettu viime kerran uusi tuttavuus, hannoverilainen ex-herra. Viime tunti oli yhtä tuskaa, ja tiesin että samoilla nuoteilla ja sävelillä mentäisiin tälläkin kertaa. Minua ei suuremmin lohduttanut, että tuolla pv-ruunalla on vaikea ravi; minä siellä selässä kuitenkin olen pomppimassa.

Mukava hevonen se muuten on. Ihan tyypillinen ruuna. Haluaa seurustella ja tutustuu suullaan kaikkeen. Ehkä kuvittelen, mutta minusta se oli tuttavallisempi kuin viikko sitten. Nyt tutkittiin turvaliivikin. Tietysti takaa ottamalla niskan puolelta kiinni ja nostamalla. Eikä se missään nimessä hevosen vika ole, että luoja on suonut sille paskamaisen askeleen ja osaamattoman tuntiratsastajan – varsinkin viimeksimainitun rasitteen suhteen se on melkoisenkin aurinkoinen tyyppi. Itse samassa tilanteessa luultavasti kusaisisin jaloille.

Tunti oli peruskauraa. Alkuverkka, käynnin kikkoja, molemmat ravit ja istunnan sekä asettamisen lihasmuistin vahvistamista. Harjoitusravia yritin jonkun askeleen, mutta ei siitä mitään tullut. En kerta kaikkiaan pysty siihen tuolla hevosella. En vain pysty. Lantio ei pysty myötäämään ja on aivan ihan sama millaisia ankanpyrstöjä teen, nojaudun taakse painan tai olen painamatta jalustimiin, puristan tai olen puristamatta milloin polvilla, pohkeilla tai molemmissa – en vaan pääse rytmiin ja pomputus on sellaista, että ei sitä kestä mies eikä hevonen.

Kevyessä pääsin paikoin sellaiseen rytmiin, että sain ravin jopa ylläpidettyä. Tuo hevonen on melkoisen herkkä istunnalla ja pohkeille, joten suunnilleen mikä tahansa istunnan korjaus tai jalkojen siirto aiheutti mielenkiintoisia reaktioita – lievimmästä päästä olivat suunnanmuutokset sekä pysähtymiset.

Pari kertaa sain raviin siirtymisen lähtemään jopa takajaloista. Ajoin sitä yleensä liian kovaa raviin, ja kun sain ajoitettua puolipidätteen ja kevyemmän pohkeen, niin raviin siirtyminen tuntui jopa takapuolessa mukavammalta, plus että sain kevennyksen aloittamisen ajoitettua oikein. Silti tuntuu, että kyse oli enemmänkin onnenkantamoisista kuin yrittämällä saavutetusta onnistumisesta.

Laukkasiirtymiset tehtiin pitkän syrjän puolestavälistä normaalia ympyrää hieman tiukemmalla käännöksellä päätyen vastakkaisen pitkän sivun puoleen väliin ja laukkaamalla siitä kulmaan asti, jossa tipautettiin laukka. Kaarros oli merkattu muutamalla estepylväällä hahmottamisen helpottamiseksi. Laukannoston vaikeus oli siis nostaa suoralla laukka ja aloittaa siitä heti kaarros.

Noin siis teoriassa. Osalta tuo jopa onnistui. Minulta… joopajoo ja se siitä.

Vasenta laukkaa en meinannut saada edes nousemaan. En vain kykene siirtämään painoa vasemmalle istuinluulle ja antamaan sisäpohkeella samaan aikaan minkäänlaista auttavaakaan merkkiä hevoselle. Siinä sitten lingerrettiin sinne sun tänne, eikä hepparukka tajunnut, että haluako käyntiä, ravia vai laukkaa. Nousi se aina jossain vaiheessa, yleensä jonkinlaisen kaarron puolessa välissä, kun heppa oli edes suunnilleen asettunut.

Oikea laukka oli… katastrofi kuulostaa dramaattiselta, jopa yli sellaiselta, mutta lienee kuitenkin realistisin luonnehdinta. Kyllä, minä saan painon oikealle istuinluulle, ja hyvin saankin. Saan jopa laukka-avut annettua. Sain jopa laukankin nostettua suunnilleen merkin kohdalla. Ja sitten tehtiinkin äkkikäännöksiä oikealle, sitten vasemmalla ja pennin päällä kahden metrin volttia laukassa – hyvä ettei ajettu tolppaa päin. Tai siis hevonenhan sen sitten aina väisti.

Ja joka kerta olin hyvin lähellä sitä, mitä jo alussa pelkäsin – putoamista. Pysyin minä selässä, mutta siitä menee kylläkin melkoinen kiitos hevoselle. Jumalattoman näppärästi se ajoi itsensä aina alle ja ikään kuin painoin minut takaisin selkään. Taitaa todellakin pitää paikkaansa, että yleensä ratsut tekevät kaikkensa, ettei ratsastaja putoaisi. Poneista ja niiden taipumuksista ei nyt keskustella.

Äkkikäännökset laukassa johtuivat hyvin yksinkertaisista syistä. Paino valui raskaasti oikealle, ja samalla oikea käsi veti ohjaa sisällepäin. Mitäpä siinä hevonen muuta kuin tottelee apuja ja tekee vauhdista jyrkän käännöksen – ei muuten helpota putoamisen estämistä. Tai siis kylläkin juuri sen se tekee. Jos alkaisin kaatumaan ulospäin, niin keskipakoisvoima takaisi, että hiekka tulisi tutuksi. Mutta koska lähden kaatumaan sisälle. niin hevosen jyrkkä käännös pakottaa sitä takapuolen alle, ja kun sisäjalka tukee hiukan samalla kun ottaa paniikkiotteen hevon tukasta, niin eihän sieltä alas tule – harjoitus menee kylläkin perseelleen,

Minut laitettiin ravaamaan ympyrää. Vinous näkyy – yllättävää, mikä sen olisi poistanut. Mutta uutena otettiin kuvioihin huomattavan “raskas oikea käsi” sekä pään kääntäminen ja katsominen oikealle. Sisäohja löysäksi, käsi rennoksi, ulompi nyrkki – eli vasen – tiukemmin kiinni ja kovempi ulko-ohjan tuki hevoselle ja kääntäminen nimenomaan ulko-ohjalla, eli estettiin liian nopea kääntyminen sisäohjalla – sen rooliksi siis jäi pelkkä hienosäätö, jos kääntyminen alkoi mennä liian loivaksi. Katse hevosen ulompaan korvaan ja sen seuraaminen ohjauksessa, eli hevosen korvaa alettiin käyttämään merkkinä ohjausliikkeille. Tuo oli minulle uutta, mutta kyllä, se teki saman kysyvän liikkeen kuin puolipidätteissä kun hevonen alkoi “luisumaan” kaarroksessa ulospäin – ja se oli aina ulkokorva. Päätä ei saanut kääntää, koska se siirsi entistä enemmän painoa sisäpuolelle ja pakotti hevosta jyrkempään kääntöön. Minä kuitenkin painan enemmän kuin suurin osa tätiratsastajista.

Sain hetken ajan ravattua jopa siedettävän mukavasti kelvollisella ohjauksella. Tosin vain hetken. Mutta kuitenkin.

Huomasin mielenkiintoisen asian itsessäni. Ei kivan, mutta mielenkiintoisen. Kun seurasin vasenta korvaa, niin jos kohdistin katseen pelkästään siihen, eli eräällä tavalla oikea puoli hävisi näkökentän tarkkuusalueelta (jos ymmärrätte mitä tarkoitan), niin tasapaino lähti samantien. Sama jos katsoin reilusti vasemmalle (siis mentiin koko ajan oikeaa kiertoa), niin tasapaino lähti.

Huoh.

Nyt tuntuu siltä, että ensinnäkin näitä perhanan päivityksiä on aika turha kirjoittaa, koska ei ole mitään uutta kirjoitettavaa tunneista. Toiseksi, onko mitään järkeä jatkaa tunneilla käpristelyä ennen kuin saa kropan kuntoon ja toimimaan edes siedettävästi. Jatkan kuitenkin, vielä ainakin jonkun aikaa – siinä välissä on pakko alkaa laittamaan vatsalihaksia hieman timmimpään kuntoon sekä ihan aidosti aloitettava venyttely, eikä vaan olistella sillä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *