Kyllä hevonen tietää

Lähdin tekemään aamutallia virtaa täynnä. Olen pariin kertaan kuullut ihmettelyjä siitä kuinka hemmetin kauan voin saada aikaa tuhrattua parin karsinan siivoamiseen – ennätys on tällä hetkellä 20+15 minuuttia, mutta aika usein siihen uppoaa tunti ja jos mukaan lasketaan myös tarhan siivous ja vedet, niin puolitoista tuntia katoaa aika äkkiä. Tuolla tahdilla en kuulemma kauaa pärjäisi ammattitallissa, tai edes (tai varsinkaan) Ypäjällä. Minua tuo ei murehdituta, sillä en ole tekemässä paskan linkoamisesta ammattia ja vielä vähemmän suuntautumassa Ypäjälle.

Saako muuten toimiani kutsua aamutalliksi? Minnahan sinne ensimmäiseksi aamulla menee. Päästää ponit eteen ja heittää niille ensimmäiset heinät. Minä taaperran sinne puolen päivän aikaan viemään taas heinää ja siivoamaan paikat. Joten hittojako minä lupia kyselen, minulle se on aamutalli.

Minä olen koirien paskojen keräämisessä fil.tri. ja pari muutakin tohtorin tutkintoa päälle. Hevosten suhteen… en voi kutsua itseäni edes tallityön ylioppilaaksi, koska dumppasin aikoinaan lukion oleellisempien puuhien takia. Minulta siis puuttuu rutiinia. Ei siivoaminen ole sitä kuuluisaa rakettitiedettä, mutta oma taitonsa siihenkin tarvitaan. Mikään ei ole niin helppo kuin hakata rautakangella reikä, mutta suurin osa ei siitä selviä – väärät otteet ja liikkeet.

Alan hissukseen oppia. Nyt alkaa jo käsi kertoa, että onko tiukempi paikka puruissa kusta vai paskaa. Mutta silti minulta puuttuu mittakaava hyväksyttävälle siivoustasolle. Tai on minulla mittakaava. Jos Minna alkaakin illalla purujen levittämisen sijaan sekoitella niitä, niin taso ei ole ollut hyväksyttävää. Mutta ilmeisesti olen kuitenkin tuhrannut aikaa liian pienien lantanokareiden siilaamiseen ja pissakakkujen päältä puhtaamman purun raaputteluun. Aikaa kuuluu, vaikka koko ajan tekee jotain ja talikko liikkuu.

Toki ymmärrän, että kahden hevosen kotitallissa asiat hoidetaan eri tavalla ja erilaisilla vaatimuksilla kuin vaikka 30 hevosen ammattitallissa, mutta ei minulla silti ole suurta halua tuhlata tuntitolkulla homman kanssa, joka pitäisi olla valmis 10 minuutissa. Joten vauhti ja adrenaliini olivat huipussaan kun tempasin tallin oven auki ja porhalsin kottikärryjen kanssa sisään.

Vauhti tipahti, mutta adrenaliini nousi tappiin huomatessani, että osa öisistä heinistä oli syömättä. Hevonen ei jätä ruokaansa syömättä, ellei se ole kipeä. Siispä niillä täytyi olla ähky, muhku, pahka tai mikä tahansa muu tauti, joka vie ensin kaikki rahat ja sitten tappaa. Yritin päättää, että soitanko ensin lääkärille, Minnalle vai teurastajalle potkiessani samalla purujen joukkoon levitettyä heinää. Jossain vaiheessa, hiukan hitaanlaisesti kylläkin, alkoi älli sanoa, että nuo syömättömät varret ja kuivuneet lehdet ovat kaikki samaa kasvisukua. Ja samalla alkoi nousta muistiin mitä Minna oli joskus sanonut hevosten laidunkäyttäytymisestä.

Nokkosta. Avatussa odelmapaalissa oli ollut normaalia enemmän nokkosta, mistä lie pellonkulmasta oli niitetty. Jotkut hevoset eivät siitä piittaa, mutta aika monet syövät vasta kun muuta ei ole. Tai sitten uppoaa kuivana. Meidän läskisäkkiahnepaskaponeille ei ollut näämmä kelvannut edes kuivempana. Ei edes Ronjalle, jonka shettiksenä pitäisi syödä aivan kaikki minkä voi pureskella, eikä pureskeleminenkaan ole aivan ehdoton edellytys, jos sen vain voi niellä.

Koska hevoset aivan ilmeisesti eivät olleet kuolemankielissä, ja koirat saavat jotain muuta ruokaa tänään kuin poninpaistia, niin aloitin siivoamisen. Ennätystehtailu jäi tekemättä, sillä nokkosen varsien kalastelu vei aikaa – jossain Hippoksen hevoshoito-ohjeessa oli sanottu, että syömätön ruoka-aines on päivittäin siivottava karsinasta ja olin pitänyt sitä tähän asti aika outona ohjeena. Nyt sitten siivottiin.

Nokkonen on pirullinen kukka hengissä ja vittuilee vielä kuoltuaankin.

Samalla puruja heitellessäni mieleen tuli vanha koiramaailmastakin tuttu ja ilmeisen vahvasti hevospiireissäkin vaikuttava juttu. Legenda tai uskomus oikeastaan. Kyllä eläin tietää. Eläin tietää mikä sille on parasta, ja jos eläin syö jotain, niin se tarvitsee sitä. Kääntäen, jos eläin ei syö, niin se tietää ettei tarvitse tai ymmärtää sairastuvansa moisesta appeesta.

Joskus tuo pitää paikkaansa. Hevonen syö usein tarpeeseensa suolaa. Useimmiten kyse on kuitenkin vain omistajan valikoivasta havainnoinnista. Ja osa hevosista syö suolaa huvikseen.

Koska nokkosta ei oltu syöty, niin ponimme tiesivät, etteivät tarvitse kuukauden tai kolmen aikavälillä korkeampaa hemoglobiinia. Tai sitten ne tiesivät, että niiden veriarvoissa ei ole mitään huomautettavaa – lohduttavaa tietää, että verikokeita ei tarvita. Tai niillä vaikutti jokin geneettinen rotumuisti, joka kertoi nokkosen olevan niille ehdottomasti pahasta.

Tietysti on mahdollista, että ne eivät vain pidä nokkosen mausta ja kun paksukaisilla ei kroonista nälkää ole muualla kuin enintään korvien välissä juuri ennen heinien saapumista, niin nokkoset viskattiin sivuun ja varmuuden vuoksi vielä tallottiin hengiltä. Zombienokkonen voi olla perinjuurin kakkamainen vihulainen.

Mutta jos hevonen tietää, niin miksi se tieto ei toimi jos nokkonen löytyy jauhettuna rehun joukosta? Tai jos hevonen tietää, niin miksi vain vähän aikaa sitten luin jenkkiläisen artikkelin, jossa neuvottiin tunnistamaan, kitkemään ja tuhoamaan mitkälie leinikit ja saunakukat, jotka saattavat aiheuttaa hevoselle myrkytyksen, jos se syö niitä. Jos hevonen tietää, niin eihän se moisia söisi edes pakosta.

Eläin tietää aivan yhtä usein kuin lapsikin mikä sille on hyväksi. Se tietää sen mausta. Siksi meillä hevoset syövät ensin odelmakasasta haluamansa heinät, ja viimeiseksi kuivemmat tavarat. Ei kyse ole vitamiineista, proteiineista tai rasvasta. Kyse on pelkästään sokerista ja hyvästä mausta.

Jos luottaa siihen, että eläin kertoo mitä tarvitsee, niin se on aivan yhtä järkevää puuhaa kuin antaisi lapsen päättää miten perheen ruokahuolto hoidetaan. Paino nousisi ja kuola valuisi, mutta terveellisen tasapainoinen saataisiin unohtaa.

Uutta siivousennätystä en saanut aikaiseksi. Meni 50 minuuttia kahteen karsinaan. Kun potkin jäätyneitä paskakasoja hiekkatarhasta irti, mietin miksi en taaskaan laittanut turvakenkiä jalkaan. Joskus sitä vain oppii hitaasti, eivätkä kipeät varpaat opeta lihasmuistiakaan.

Kaikki laittavat aina söpöjä naamakuvia poneistaan. Minä laitan kuvan Aapon kirjavasta hännästä.

 

IMG_1163

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *