Levossa kehittyy

Tuli hölmön pitkä tauko ratsastamiseen. Elämme yhden auton politiikkaa ja kun toinen osapuoli on viikon iltavuorossa ja sen jälkeen 10 päivää Oulun suunnalla greyhoundien SM-kilpailuissa, niin tunneille on hieman hankala päästä. Lohdutin itseäni, että tauko on välillä paikallaan ja kunto sekä taito kehittyvät levossa. Lihastreenin suhteen tuo pitääkin paikkaansa, mutta kerron uutisen. Jos ei tee lihastreeniä, niin makoilu ja laiskottelu ei kehitä yhtään mitään. Lihasmuisti ei myöskään kehittynyt, tämän päiväisen ratsastusrupeaman perusteella ainakaan.

Heinätöiden ja parin muun syyn takia tunnilta puuttui opettaja. Se “pari muuta syytä” tarkoittaa lähinnä sitä, että Minna eilen saavuttuaan kotiin Oulun turneelta ja puolentoista tuhannen ajokilometrin jälkeen ei jaksanut lähteä pitämään tunteja lyhyellä varoitusajalla. Opettajan puuttuminen korvattiin kokeneen ratsastajan vetämällä maastolenkillä.

Minulla oli henkisellä puolella hieman kaksijakoinen suhtautuminen tilanteeseen. Toisaalta harmitti, koska minulla oli parikin juttua, jota olisin halunnut kentällä kokeilla ja laukan nostokin on rajun ontuvaa vielä. Toisaalta taasen olen jo pitkään hinkunut maastolenkille, ja nyt sitten saisin sen. Lisäksi oli annettu ymmärtää, että mentäisiin pätkiä lujempaa. Tallille saapuessani into kylläkin hieman laantui kun oivalsin keitä muut maastoon lähtevät olivat. Vetäjän ja minun lisäksi eräs teini, joka osaa ratsastaa melkoisen hyvin – tuon suhteen ihan mukavaa. Olin saanut tallilta tiedon alunperin, että tällä tunnilla olisi minun lisäkseni vain kaksi ratsukkoa. Joku laskuvirhe jossain, sillä mukaan tuli seitsemän vuoden paikkeilla oleva pikkulikka ponin kanssa suunnilleen yhtä pitkällä ratsastuskokemuksella kuin minulta löytyi, paitsi että hän ei ole vielä montaakaan kertaa ollut ilman taluttajaa, sekä hänen äitinsä – elämänsä neljättä kertaa selässä. Tiesin heti, että tällä lenkillä ei vauhti nouse ja suoraan sanottuna tunsin oloni pettyneeksi.

Alle tuli jo minulle vakiohepaksi muotoutunut ruunaherra Jekku, hassu suokki. Meillä oli aikoinaan vääntöjä, joissa selvitettiin kumpi on pomo. Jossain vaiheessa saimme välit selviksi ja meillä on ollut jopa hauskaa. Hevosella on kuulemma jumalattoman hyvä ja pitkä muisti. Minä väittäisin, että se muisti on noin vajaan kolmen viikon mittainen. Tuossa ajassa se oli jo ehtinyt unohtaa, että kumpi meistä on se pomo.

Hain puten laitumelta tallille. Sen kohtuullisen lyhyen matkan keskustelimme koko ajan, että kävelläänkö vai lounastetaanko. Tallilla boksissaan sen käänsi minulle selkänsä. Minulla on suunnaton vastahanka tehdä hevosen kanssa yhtään mitään, jos sen häntä on oven kohdalla vaikka ei olekaan potkivaa lajia, ja keskustelimmekin jonkun aikaa, että kuinka päin seistään. Harjaamisen jälkeen oli aika kaivella kaviot puhtaiksi. Nappasin jalasta kiinni ja yleensä se nousee vauhdilla. Ei tällä kertaa. Tällä kertaa tuli lavasta tönäisy. Annoin huomautuksen moisesta käyttäytymisestä ja uusi yritys. Jalka ei noussut taaskaan, mutta sen sijaan Jekku koki tasapainonsa häiriintyneen, koska se katsoi tarpeelliseksi nojata minuun, koko 500 kg elopainollaan. En tuntenut oloani mukavaksi, koska olin hevosen ja boksin seinän välissä. No, harrastimme taas debattia, siis monologia minun puoleltani. Kolmannella yrittämällä jalka nousi todella lujaa, kavio oli lähes sen omassa kainalossa – ja tuli välittömästi aivan yhtä lujaa alas. Olin jo oppinut saanut, eivätkä varpaani olleet kohdalla, mutta ei se niitä monella sentillä missannut. Oikeammin voidaan puhua milleistä, koska se melkein kiillotti kengän kärjet. Muut kolme jalkaa menivät hieman vähemmällä tappelulla, mutta eivät nekään helppoja olleet. Rehellisesti sanottuna en putsannut kavioita, kunhan tyydyin siihen, että sain jalat nousemaan.  Kun heitin satulan selkään, niin se otti samalla hetkellä puolen metrin sivuaskeleen, jolloin satula melkein osui selkään Ei ihan, mutta melkein. Kun penkki oli paikoillaan ja lähdin kurottautumaan satulavyötä, niin otettiinkin sivuaskel kauemmas, että melkein sain vyöstä kiinni. En ihan, mutta melkein. Ja taas keskusteltiin. Kun vihdoin pääsin niin pitkälle, että aloin kiristämään vyötä, niin taasen esiteltiin hevosen kykyä siirtyä sivuttain – tällä kertaa minua päin. Me keskustelimme siitäkin aiheesta. Lähdin hakemaan suitsia ja käänsin sille tietysti selkäni, että saisin boksin oven auki. Ja samalla hetkellä sain turvasta lapaluiden väliin, enkä mitenkään hellän hiljaa. Taas keskusteltiin. Raudat menivätkin sitten suosiolla suuhun, polle pois boksistaan ja meno kentällekin oli aivan normaalia.

Koska olimme suuntaamassa maastoon, niin jätin jalustimet normaalia hivenen lyhyemmiksi, pari reikää. Sitten normaalia lämmitystä – kävelyä ja ravia, ympyrää, neliskanttia, kaartoja ja asettamisen yrittämisiä. Nimenomaan yrittämistä, koska tämäkään perusasia ei ole hallussa. Jossain vaiheessa koetin nostaa laukkaa ja tästä päästäänkin alun väittämään, että lihasmuisti ei kehity levossa. Hirveää rävellystä, kuskilta siis. Taisin saada laukkaa aikaiseksi aivan kokonaista kaksi askelta. Lantio ei liikkunut ja jalat olivat aivan missä sattuivat.

Yhteen asiaan käskettiin kiinnittää huomiota. Kun keventää ravissa, niin käsien ei tarvitse keventää – eli kädet lähtivät taas nousemaan. Millähän ilveellä ne saisi pysymään paikoillaan.

Maastoilu jäikin sitten kohtuullisen lyhyeksi lenkiksi. Kivaa oli yksi jyrkkä nousu, olisin halunnut mennä sen useamman kerran. En keventänyt ennen kuin vasta viimeisillä metreillä jyrkimmässä kohdassa, ja jarrutin liikaa suusta lyhentäessäni ohjia, joka sai hevosen kompuroimaan hieman. Tiedänpähän seuraavalla kerralla.

Jotain täytyy kuitenkin joka kerralta oppia. Joko oppi on konkreettista oppimista tai oivaltamista mitä ei osaa. Tällä kertaa oppi oli ymmärrys, että tasapainoni selässä paranee koko ajan. Yksikään Jekun tekemä liike tai horjahdus ei ollut sellainen, että olisin edes etäisesti ollut lähelläkään pudota tai menettää hallintaa hevosesta. Haluan nimittäin uskoa, että minulla oli hallintaa, ei vain illuusiota hallinnasta. Mutta ilmeisesti (katteeton) itseluottamukseni alkaa vahvistua sellaisiin sfääreihin, että se ensimmäinen tippuminen alkaa olla todella lähellä.

Mainitsin alussa greyhoundien Suomen mestaruuskilpailut. Varsinainen leipälajimme on greyhoundeissa ja olemmekin Suomen ykkösiä tässä maailman nopeimmassa eläinurheilulajissa. Tämä ei ole elvistelyä, vaan toteamus, fakta. Minulta on kysytty, että mikä on menestymisen salaisuus. Ei siinä ole mitään salaisuutta, vaan jokaisella on täysin samat mahdollisuudet hankkia vastaavaa jalostusta sekä treenata koiriaan. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan tehdä syväluotausta jalostuksen merkityksestä ja mihin treenaaminen perustuu, vaan esitellä, mitä tapahtuu kun me tuomme kilpailuun neljää koiraa. Saldona urosten Suomen mestaruus sekä B-finaalin voitto, narttujen Suomen mestaruus sekä kolmas sija, ja kaksi rataennätystä.

Kiinnostaako tietää miltä tämä maailman nopein laji näyttää? Se näyttää tältä:

Urosten SM-finaali:

Narttujen SM-finaali:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *