Lll….aaaaaukka

Jos laskuni stemmaavat, niin se oli 16. kerta tänään, kun reisien välissä oli 600 kiloa kastroitua miehistä lihaa ja täysin kontrollissa. Feministin toiveuni siis – harmi, että en ole femakko. Se, että aloitin ratsastamisen talvella, ja että taitojen sekä varsinkin tasapainon kehittyminen on ollut kivinen tie, niin vasta nyt tehdään reippaammin laukkatyöskentelyä. Kai perusteiden opettelua saa sanoa laukkatyöskentelyksi, siis sitä että nostaa myötä- ja vastalaukkaa (huomatkaa opittu fakkiterminologia)? Kaipa jotain kehitystä on jossain tapahtunut, vaikka välillä on tehnyt mieli ampua (virtuaali)luoti päähän tämän harrastuksen tiimoilta.

Tunti aloitettiin kuitenkin perusteiden viilaamisella. Kaipa siinä lämmiteltiin hevosia ja muisteltiin ohjaamisen ideaa. Minulla oli sama ex-ravurin ruuna alla kuin edelliskerralla. Se heppu, joka kiihdyttää tahtia kun hiukan kiristää suusta, ja joka naamakirjan kommenttien perusteella tuomittiin epäpuhtaaksi. Ep se silloin olikin. Nyt polle oli jo hiukan parempi, mutta jumissa vieläkin.

Peruskauraa tehtiin (hassu ilmaisu hevosten kanssa, eikö olekin) . Kaikki suorat, niin pitkät kuin lyhyetkin, ravissa ja kulmat käynnissä. Minä sain omani käyntiin… no, en ihan joka kerta. Keskellä nimittäin liikutettiin tallin omaa hyppyheppaa. Pääosin laukkaa ja vastapalloon. Mitäs siitä, mehän tehtiin töitä uralla, mutta kun oma oli aina sitä mieltä, että kisaa tässä mennään eikä meinata, ja sitten mentiin reippaampaa ravia eikä meinattu. Onnistuin minä siinä tekemään muutaman omaehtoisen laukannostonkin, joka oli kuulemma virhe vaikka hyvältä näyttikin – koska oli käsketty mennä suorat ravilla ja kulmat käyntiä.

Ilmeisesti jotain omien taitojen kehittymisestä kertoo se, että en enää paini turhan takia. Jos haluaa mennä, niin sitten juostaan, mutta suunnan määrään minä – ja jossain vaiheessa se ympyrän juokseminen ei sitten enää maistukaan. Määrättyä oppikehitystä lienee sekin, että heti kun tunnen askelten rauhoittuvan, niin samalla sekunnin puolikkaalla paukahtaa jarru päälle (siis näissä höyryn purku kiekuroissa). Eli hevonen ja minä pidämme kumpikin illuusion, että minä päätin pysähtyä. Onnistuin kuitenkin antamaan pidätteet sun muut merkit juuri ennen kuin heppa itse olisi seisahtunut. Sen sijaan ravissa ei enää tipautella vauhtia alas ilman lupaa. Siitä tulee välitön palaute ja vauhtia lisää – kuten sanottua, olen minä jotain oppinut. Sitä oppimista varmaan auttoi, kun pääsi yli ravipelosta.

Kulmat olivat lähes katastrofi. Minä olen aivan ulkona apujen suhteen. Kun mikään ei toimi tällä hevosella kuten neuvotaan. Ja opettaja päätti keskittyä kolmen nyrkin sääntöön juuri kun olin saanut toimivan systeemin laskemalla kädet alaspäin. No, jossain vaiheessa tuli kylläkin neuvo käyttää vahvemmin johtavaa ohjasapua, mutta se oli sallittu vain minulle – ei muille sillä tunnilla. Jotain hyötyä siitäkin, että alla on entinen aito ravuri.

Juuh – se kaakki tarvitsee vähän enemmän kuin millin liikkeitä ohjaksilla.

Silti minun täytyy kerrata Minnan kanssa että mites ne kaikki avut menivätkään – olen jo aivan sekaisin pohkeiden suhteen.
Ravi… No, keskityin jalkojen asentoon, pidin niitä taaempana ja siirsin itselläni tukea reisistä ja polvista pohkeen alueelle, jolloin – outoa kyllä – varpaat ja polvet siirtyy ulospäin. Itse asiassa aika paljon tukevamman oloista, kun samalla muistaa istuttaa kyynärät lonkkaluiden päälle tukemaan ja siirtää omaa painoaan enemmän taakse. Kai se on sitä mystistä istuinluilla istumista, mistä kaikki puhuu. Minä en tiedä yhtään mitään jostain ihmeellisistä istuinluista. Minulla on takapuoli ja se on varmaan sellainen läskiperse, koska en minä sieltä mitään poikkeuksellisia luita löydä. Olen parikin kertaa tuntenut itseni pikkuisen omituiseksi puristellessani omaa takapuoltani. Mutta kaikkineen ravaaminen sujuu jo paremmin useampaan otteeseen ja pidempiä pätkiä.

Keventäminen on edelleenkin ällistyttävän vaikeaa. Se oli taas vaikeampaa kuin viimeksi. Joko se johtuu minulle käytettyjen ruunien erilaisesta askelluksesta, tai että toisella on sellainen tavallisen oloinen satula, mutta tällä käytetään hyppysatulaa. Vai sanottiinko estesatulaksi? Aivan sama, mutta sellainen jossa siivet ovat edempänä ja siinä isommat toppaukset siipien etu- ja takaosassa. Minun on pakko vääntää jalkojani hivenen omituiseen asentoon, koska satula pakottaa koivet muuten enemmän eteen, jolloin keventäminen ei enää onnistu liikkeen rytmissä. Tai siis edes siellä päin. Tai sitten en vaan osaa, sekin on mahdollista ja jopa oletettavaa.

Harjoitusravissa alan olemaan jo joltisen hyväkin, kunhan vaan saisin ryhdin paremmaksi.

Tunnin toinen pääoppi oli siis laukannosto. Laukan nosto? Onko se yhdyssana? No, nyt on.

Edelliskerralla homma meni aivan pipariksi. Olin silloin (muistaakseni) pitkistä ravipätkistä jo niin väsy, etten enää edes muistanut mitkä jalat heiluvat minnekin ja pipariksihan se meni. Nyt homma toimi paljon paremmin. Siis aina välillä, ei koko aikaa tyylikkäästi. Helpotti aika paljon kun oivalsi, että itseasiassa taakse menevälle pohkeelle ei sinällään tarvitse tehdä yhtään mitään tässä vaiheessa. Junttaa sen vain paikalleen ja antaa olla. Eteen menevällä sitten mäjäytetään – minun kohdallani se tarkoitti kylläkin enemmälti polvea, mutta hittoako siitä – polle ymmärsi.

Ensimmäinen meni pikkuisen holtittomaksi, kun laukka ei noussut ensimmäisellä, vaan vasta toisella pohkeella, jolloin olin siinä vaiheessa jo purjehtimassa ei-niin-ylväästi kulmasta suoralle, ja tasapaino lähti niin sanotusti seikkailemaan johonkin. Eli kyynärpäät heilui korvien korkeudella ja jalat… no jossain. Nyt ymmärrän miksi minulle on sanottu, että jos paino on niillä ihmeellisillä istuinluilla, niin hevonen ei pääse yllättämään ja pito pysyy. Niinhän perustasapaino pysyikin siihen asti että sain koottua itseni, mutta siinä vaiheessa sitten jo tipahdettiinkin raville. Onni onnettomuudessa oli se, että koska olin ensimmäisenä lähdössä laukkuuttamaan, niin tuon hieman kuumuvamman kanssa olin selityksiä kuunnellessa tehnyt laajaa volttia löysillä ohjilla (huom. Minna, ei sitä pientä ja ahdasta kierrosta), joten ohjastuntuma… No, sitä ei ollut. Ja kun ohjat olivat metrejä liian pitkät, niin käsien nousu ei pakottanut hevosta tekemään 90 asteen käännöstä vauhdista – jonka olen muuten kokenut useaan kertaan. Enkä vielä ole tipahtanut. Vielä.

Toinen, kolmas, neljäs… en muista montako niitä oli, menivät jo paljon paremmin. Tyyli oli varmasti mielenkiintoinen, ryhti kadoksissa, rentoudesta ei hajuakaan, mutta minulla on vakaa uskomus, että koska harjoitusravi on minulle sinällään istumisessa helppo, niin ei se ainakaan vaikeuta laukkaamista.

Ei ruunan perhana kaikkia pätkiä koko ajan laukassa mennyt. En tiedä miten pitäisi suhtautua opettajan huutoon, että mahtavan hienoa passia menet, mutta saataisko nyt sitä LAUkkaa. Ja saatiinhan me. Isot kirjaimet olivat tuossa tarkoituksella. Minna nimittäin teki saman minulle, kun aivan ensimmäisen kerran sain kokeilla luvallista laukkaa. En minä silloinkaan laukkaa itse nostanut, vaan Minna teki sen kiekaisemalla laukan. Perhanan tuntihevoset – kuuntelevat enemmän opettajaa kuin ratsastajaa.

Yhden kerran mentiinkin sitten pidempi pätkä laukkaa. Koko kentän ympäri. Odoteltiin omaa vuoroa, ja toteutin Pekan kanssa (sisäpiirivitsi – minusta on jumalattoman kivaa kyykyttää Pekkaa, ruunattua rukkaa) koiraoppeja. Irkuissa kun vein nuoria greyhoundeja vetosuoralle, niin pidin vetopätkän selän takana, jolloin ne pysyivät rauhallisempana. Tein hevoselle saman. Ihmettelimme yhdessä mitä kaikkea kentän laidalla aidan takana kasvaa, kun muut laukkoivat selän takana kentän toisella puolella suoraa. Muuten hyvä idea, mutta olisi tarvinnut korvatulpat. Kuulihan se ne laukkakehoitukset.
Pekan pieniaivoisessa päässä, johon ei montaa juttua mahdu, alkoi kiertämään laukka. Jossain vaiheessa totesin, että nyt alkaa hallinta hävitä – onneksi oli oma vuoro tulossa. Pekka alkoi leikkimään mellakkahevosta, pää rintaa vastaan mentiin kylki edellä ja kohtuullisen lujaa. En olisi uskonut, että sivuittain voi mennä niin kovaa. Totesin, että reitti on vapaa, annoin hiukan merkkiä menosuunnasta, hiukan löysää ja tarkoitus oli antaa sen verran pohkeita, että oltaisiin menty ensin raville.

Hitot. Samalla hetkellä kun pohje napsahti, niin tajusin että baaaad idea. Nimittäin kun se oli samalla heittämässä itseään vasemmalle, niin olin kroppani kanssa hiukan jäljessä – ja sisäpohje paukahtikin eteen. Ja sitten lähdettiin, kohtuullisen lujaa – tai siltä se ainakin tuntui. En tiennyt, että hevonen voi nousta samalla jyrkähkösti kaartaen saman tien lähes seisaalta laukkaan. Mutta, paino oli takapuolen takana, peppu satulassa kiinni, pito pohkeissa, ohjastuntuma minulle sopivan tiukka (pollesta en tiedä) ja kyynärät tiukasti kyljessä kiinni – ei minulla hätää ollut. Itse asiassa se vauhti tuntui aika kivalta. Ainakin siihen asti kunnes tultiin pitkän suoran päähän ja minun piti tipauttaa raville. Ei meillä hidastella kun vauhtiin on päästy. Sen opin, että ei ne hevoset tosiaan uralta lähde hyppimään kentän aidan yli, minä en nimittäin ohjannut sillä(kään) reissulla metriäkään.

Ja taas tulee ilmeisesti oppimista vastaan. Minulla oli nimittäin vauhdista huolimatta aikaa nähdä, että ura oli tyhjä ja muut odotteli keskemmällä kenttää – joten annoin paukapään mennä. Kun täysi kierros tuli täyteen, niin laitoin sen voltille. Taisi tuntiheppaa alkaa jo askel painamaan, koska ohjaus yhtä äkkiä pelasikin. Kierros siinä, ja sitten olimmekin yhtä mieltä, että josko sittenkin raville ja siitä käyntiin.

Minna sanoi kerran, että tuollaisella aakeella laakeella niitetyllä heinäpellolla täysillä painaminen on hauskaa, koska tilanpuute ei ahdista – antaa mennä vaan. Nyt uskon sen.

Kaikkiaan minä kokeilin tunnilla siis useampaa askellajia, peitsi hyppi vastaan aika usein, sekä tempoa. En minä osaa lähimainkaan edes laukan alkeita, mutta tällä kertaa ei ollut sellaista oloa, että lopetan tähän. Itse asiassa oli aika hauskaa, vaikka ei aina putkeen mennytkään. Silti oli harmi, että Minna ei päässyt kuvaamaan – meillä odotetaan syntyviä (koiran)pentuja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *