No pain, no gain

Olen nyt viitisen päivää tehnyt venytysharjoituksia paikkojen aukaisemiseksi. Tolkuttoman lyhyt aika yrittää korjata vuosikymmenten aikana syntyneitä ongelmia, tiedän sen. Olin kuitenkin päättänyt, että jos mitään parannuksen oloistakaan ei tänään näy, niin lyön ratsastamisen jäihin joksikin aikaa. Jatkamisessa ei ole mitään mieltä, jos mikään ei onnistu. Tunnista voisi vetää nopeana yhteenvetona, että shampanjapulloa ei tarvitse korkata, en tipahtanut vaikka se lähellä taas oli, mutta en myöskään perunut ensi viikon tuntia. Homma siis jatkuu.

Alla oli tuo perhanan pv-ruuna. Se ei ole perhana luonteensa takia, vaan koska sen ravi on ja tulee aina olemaan minulle mahdoton. Minulle tutumpaa suokkia en taida tällä tunnilla saada koskaan, se näyttää olevan jatkuvasti erään rouvan alla. En aivan täysin ymmärrä, miksi lyhyt nainen ratsastaa yli 170 senttisellä suokilla ja minä ehkä hiukan yli 160:llä pv:llä, mutta ei minun tarvitsekaan. Tai no, ymmärrän minä. Tuo suokki on askellukseltaan lähes täydellisenhelppo ratsastaa ja suunnattoman vaikea saada laukkaan, joten sen on eräällä tavalla turvallisempi kuin koulukoulutettu ja avuille herkempi hannover. Suoraan sanottuna jos se perkeleen ravi ei olisi niin perhanan vaikea, niin en valittaisi yhtään mitään – tämä hevonen nimittäin opettaa paljon enemmän kuin suokki.

Tunnin rakenteesta ei paljoakaan tarvitse selitellä. Aivan perusteita – tasapainoa ja oikean asennon hakemista niin raveissa kuin laukassakin. Laukkapätkä oli koko kentän ympäri.

Tällä kertaa jätin turvaliivin pois, koska minulla on edelleenkin aavistus, että sillä on roolinsa nykyisissä ongelmissa. Se auttaa pitämään parempaa ryhtiä, mutta myös jäykistää niin paljon, että liikkuminen kärsii. Toisin sanoen, että siitä on tulevaisuudessa apua, mutta tällä hetkellä se on hidaste.

Keskityin alkukäynnissä istuntaani niin paljon kuin vain kykenin. Pyrin tekemään kaikki kulmat ja muut käännökset vain istunnalla ja pohkeilla. Joskus onnistui lähes nappiin, joskus meni sinne päin ja välillä ns. aina peppulleen. Tuttua kaikille ratsastaneille.

Käytin alun nimenomaan lantion aktivointiin. Toisin sanoen myötäsin (tai yritin) hevosen liikettä jopa liioitellusti joka suuntaan. Ideana oli siis vain omien paikkojen lämpeneminen. En tiedä oliko siitä mitään hyötyä, mutta ei varmasti haittaakaan. Tässä huomasin selvän eron entiseen – lantio liikkui paremmin ja laajemmin. Herkkyydestä ei kuitenkaan tarvitse puhua.

Kevyttä ravia tahkosin paljon. Ratsastaja määrää keventämisen tahdillaan hevosen tahdin – tuttua taas kerran kaikille. Käytännön toteutus onkin sitten aivan jotain muuta. Olen muuten pistänyt merkille, että niin perustaito kuin kevyt ravi onkin, niin jumalattoman monella on ongelmia siinä – varsinkin mitä pidempi historia on puskaratsastuksessa. Minulla ongelma on se yleisin, eli hallittu istuutuminen takaisin satulaan – sitä ei ole. On vain läts. En vain kykene hidastamaan ja kontrolloimaan alas tuloa. Tuo on puhtaasti lihasvoima- ja tekniikkakysymys.

Pariin otteseen onnistuin kuitenkin jonkun pätkän menemään tyylipuhtaasti (omalla mittarilla tietysti). Ja se on aika hauskaa, kun tuleekin tunne, että kontrolloi ratsastamista, ja hevonen seuraakin omaa takapuolta, ei päinvastoin. Mutta nuo hetket sitten loppuivat aina joko hevosen horjahtamiseen melkoisen märällä kentällä, tai oman tasapainon keikahtamiseen.

Ylipäätään tuntuu siltä, että nuo onnistumisen hetket aivan kaikessa kestävät juuri siihen asti, että alkaa nauttia menosta. Ja aina silloin keskittyminen herpaantuu ja pakka leviää. Joten oliko päivän opetus, että älä nauti satulassa?

Harjoitusravia menin muutamaan otteeseen pari askelta, ja se siitä. Hyppii ja pomppii niin paljon, että lennän satulasta. Joten olkoot, en uhrannut tuohon enempää aikaa vaan jatkoin keventelyä. Opettaja hyväksyi valintani ilman sen suurempia kitinöitä. Mutta hyväksyi harvemmin ryhtiäni, siitä sitten kitistiin aika paljonkin – ja aivan aiheesta.

Laukalla meni aina yksi hevonen kerrallaan ja me muut tehtiin omaehtoisesti mitä suunnilleen huvitti. Minä harjoittelin hetken pohkeenväistöä ja se jopa onnistui pari kertaa muutaman askeleen verran. Periaatteessa minun ei kuuluisi edes osata tuota, koska sitä ei ole minulle opetettu – mutta KVG auttaa aina. Lisäksi koetin hieman avoja, heikommalla menestyksellä. Hevonen osaa ne, mutta minulla on avuttomat avut – polle ei siis ihan tajunnut mitä ylipäätään haettiin ja ratkaisi ristiriitatilanteet sille tyypillisellä tavalla: pysähtymällä. Jos en tiedä mitä tarjota, niin en tarjoa sitten yhtään mitään. Sellainen ruuna.

Suoraan sanottuna laukka pelotti tällä kertaa. Viimeiset ovat menneet niin totaalisen penkin alle ja putoaminen ollut lähellä, että itseluottamus ei ole siellä korkeimmissa lukemissa. Joten ensimmäinen yritys meni ns. aivan äitiinsä ja siitä tulikin pujottelua, jossa hevonen vaihteli laukan aloittamista, puolikasta ravia ja nopeaa käyntiä. Minä vetelin milloin mistäkin ohjasta ihan mihin sattui – ja olin valmis tulemaan alas satulasta ja painumaan vittuun kentältä.

Ei minun annettu mihinkään häipyä, vaan komennettiin laukkaamaan heti uudestaan. Säälimätöntä sakkia.

Oikea kierto oli minulle aikaisemmin vaikea. Nyt tiedämme, että se johtuu huomattavan heikosta vasemmasta puolesta, jonka takia vahva oikea lihaksisto siirtää painoa oikealle eli sisäpuolelle – kompensoimaan sitä, että vasen ei jaksa tukea kroppaa. Ja siitä sitten lähdetään kaatumaan sisälle eli oikealle. Koska nyt tiesin tämän, niin lukitsin vasemman jalan hevosen kylkeen kiinni – voisi sanoa, että täydellä lihasvoimalla. Sitten oikealla laukkapohjetta ja siitä sitten lähdettiin.

Lähdin muuten seisaalta laukkaan. Tässä on yksi selvä ongelma mahdottoman harjoitusravin kanssa. Täydellinen siirtymä silti – mikäs siirtyessä kun hevonen osaa.

Laukka ei ollut kaunista, mutta en hirveästi horjunut satulassa – mutta ei puhuta myötäämisestä mitään, minä keskityin vain vasemman puolen tukeen. Kääntyminen kulmien tienoilla ei ollut samoja tiukkoja 90 asteen tai yli poukkailuja kuin viimeksi, koska keskityin ulkoapujen käyttöön kääntämisessä. Eli laukkasin kentän ympäri, se ei ollut kaunista, mutta en ollut missään vaiheessa keikkumassa tai tipahtamassa.

Selvä muutos parempaan.

Ei tuolla pv:llä ole muuten mikään suunnattoman mukava laukkakaan.

Kuten arvata saattaa, niin seuraavaksi mentiin vasemmalla laukalla. Se meni niin pieleen ettei mitään. Laukka nousi aivan iloisesti, mutta samantien huomasin, että nyt ei ole vasemmalla jalalla/kyljellä mitään tukea. Jos löin pohkeen (ja jopa polven) kiinni hevoseen, niin laukka lähti alas. Heti kun yritin antaa vasemmalla pohkeella (nämä on kaikki opetettu sisäpohkeelle) laukkaa, niin vartalon oikea puoli lähti painamaan sivuun satulassa – sen ehti jopa huomata. Kun  siitä yritti samaan aikaan oikaista itseään suorempaan ja ohjata kulmassa, niin lopputulos olikin horjahdus entistä vinompaan, raju kaatumisen tunne, hirveä liuta perkeleitä, pari vittua ja minä rähmälläni hevosen niskan päällä.

Armoa ei saanut tälläkään kertaa, vaan jouduin ottamaan uusiksi. Ensimmäisen kerran toisinto, mutta tällä kertaa sattui. Ja sattui oikein kunnolla. Tuntui kuin joku olisi työntänyt puukon suoliluun paikkeilla ja vääntänyt pari kertaa. Minulta loppui ratsastaminen siihen – pysyin siis satulassa, mutta lopputunnilla vaan haahuilin ympäriinsä. Köyristelin ja venyttelin selkääni suoraksi – joskus hevosen pitkästä ja vahvasta kaulasta on muutakin hyötyä kuin olla vain pelastusköysi – ja alkoihan se kipu hävitä, tai lieventyä ainakin. Heti tuon viimeisen laukkayritelmän jälkeen Minna käski nostamaan vasemman jalan etukaaren päälle, venyttämisen takia, mutta en kyennyt itse nostamaan jalkaa sinne tai pois, kaikki voima oli totaalisen kadonnut. Ja hetken aikaa vasemman jalan kaikissa lihaksissa pientä tärinää – taisi jännitys purkautua.

Oma arvaus on, että koska olen kiusannut vasenta puolta kohtuullisen paljon, niin nyt tuli väsyneille paikoille, jotka ovat kuonaa täynnä, eräällä tavalla mitta täyteen – eli on ehkä tullut liioiteltua. Toinen arvaus, joka itse asiassa perustuu vain ja ainoastaan suoliluun (harjanteen) tietämillä olevaan kipuun, on, että jokin hermo – en muista mitä siellä on – joutui pinteeseen hetkeksi, koska sitä ympäröivät lihakset on rääkätty pois mukavista paikoilleen valetuista asennoista. Toisin sanoen kroppa opettelee uudestaan tekemään työtä.

Niin tai näin, niin ensi yö mennään Panacodilla. Tässä ei tällä hetkellä burana auta.

Fiilikset ovat einen ristiriitaiset. Toisaalta tuli onnistumisia ja kropaltakin on lupa odottaa jotain selvää muutosta aikaisintaan kahden viikon kuluttua, luultavammin kuukauden päästä –  silti määrättyä kehitystä oli jo tapahtunut, vaikkakin se johtui enemmän siitä, että kun tietää missä mättää, niin osaa ennakoida paremmin. Silti ratsastustaito painelee edelleen takapakkia ja 10 kk jälkeen pitäisi olla aika paljon paremmalla tasolla. Mutta toisaalta – mitä voisin tehdä paremmin tai toisella tavalla? Ei se yrittämisen puutteesta ainakin johdu.

En tiedä. Mutta jatketaan. Vielä.

Silti ihmettelin tuossa taannoin, että onko minulla jokin asennevika. Osa rouvista on… rehellisesti sanottuna ei niin hyviä. Eivät he vuosiensa jälkeen oikeastaan ole minua edempänä – vai miksi harjoitellaan ravin perusteita ja laukan perusasentoa? Silti heillä ei ole mitään ongelmia oman “huonoutensa” kanssa ja samalla kun minä kiroan itseäni ja kroppaani alimpaan helvettiin yrittäen löytää ratkaisun, niin he antavat hevoselle porkkanaa, taputtavat päähän ja jatkavat samaa tahkoamistaan seuraavalla viikolla.

Alemmat stressihormonitasot heillä ainakin on.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *