Osaamisen illuusio

Eilen oli torstain ratsastustunti, koska eilen oli torstai. En saanut videota itselleni enkä teille, koska olin ottanut mukaan kameran ja muistikortin, mutta en akkua. Kaksi kolmesta on kuitenkin ihan hyvin. Ei olisi ollut paljon kuvattavaakaan. Alla oli tyypilliseen torstaitapaan se ravurin ruuna, joka ei laukkaa kuin joskus, peitsaa yhtä paljon ravaa ja aika usein kääntyessä puskeekin lapa edellä suoraan. Tunti oli  pelkkää laukan nostoa, eli käytännössä minulle ravia ja peitsiä. Nosti se pariin otteeseen laukankin, mutta ei sitä iloa muutamaa askelta pidemmälle riittänyt. Pariin otteeseen ja muutaman hetken opettajan mukaan näytti siltä, että minä jopa ratsastan. Ei se itseltä siltä tuntunut. Oikeammin tunnin jälkeen oli sellainen olo, että meni aika äitiinsä tällä kertaa ihan joka suhteessa. Alkaa tuntua siltä, että minulla on ehkä turhan usein tuntien jälkeen epäonnistumisen fiilikset päällimmäisenä, ei onnistumisen ilo. On se silti hauskaa puuhaa, haluaisin kuitenkin enemmän ja nopeammin.

Sinänsä aika huvittavaa huomata kuinka paljon sitä arvostaa omaa tekemistään ja osaamistaan muiden tekemisten suhteen. Siis ei oman osaamisen ja sen kehittymisen suhteen. Ihan puhtaasti sen mukaan mitä muut tekevät ja osaavat. Kun katson kisaavien ja melkein kisaavien ikänsä ratsastaneiden menoa, niin ärsyttää oma osaamattomuus. Sitten kun näkee täysiä kädettömyyksiä, niin luulee itse osaavansa jotain. Ja kun kohdalle osuu ihmisiä, jotka ovat ratsastaneet yhtä paljon tai huomattavasti enemmän, eivätkä osaa oikeastaan yhtään mitään, eivät myöskään uskalla vaatia hevoselta mitään ja ovat ns. nesteessä jos heppa alkaa pottuilemaan, niin onkin yltiövarma omasta oppimisestaan.

Heiveröinen ja ontuva pointti on siinä, että en minä ole kykenevä arvioimaan omaa kehitystäni, koska kriteerit arviointiin ovat… epärealistiset olisi ehkä oikea luonnehdinta. Väitän silti, ettei oman osaamisen objektiivinen analysointi ole kenenkään vahvoja puolia. Minä olen luultavasti kuitenkin vähemmistönä sen suhteen, että potkin itseäni helposti päähän ja vähättelen omaa osaamistani ja tekemistäni vain omien odotusarvojeni perusteella – jotka saattavat paikoin olla mahdottomia täyttää. Olen tunneilla törmännyt useasti aikuisiin ratsastajiin, jotka ovat vakuuttuneita omista taidoistaan ja muistavat sen myös tuoda julki usein ja selkeästi. Ratsastustuntejakin on takana kymmeniä, ellei satoja. Ei paljon auta, että ryhti on hyvä, jos yli 15 sekunnin ravityö aiheuttaa paniikinomaisen pelkoreaktion, hevonen kompuroi liian pitkiin ohjiin ja pienetkin testaamiset hevosen puolelta aiheuttavat vaatimuksen mukavammasta hevosesta seuraavalla kerralla. Jonka jälkeen he saavat alleen pystyyn nukahtaneen leipiintyneen pullatuntihepan, jota ei saa edes raviin vaikka miten istuisi, käyttäisi pohkeitaan tai olisi ylvään näköisenä raippa kädessä – ovat kuitenkin taasen vakuuttuneita omasta osaamisestaan.

Minäkin pelkäsin ravissa. Ja varmasti alitajuntaisesti pelkään vieläkin. On sitä asiaa puitu. Minulla vei aikansa, että uskalsin nostaa ravia ja mennä ilman, että löin suusta samaan aikaan lukkojarrun päälle. Minulle ratkaisu oli ottaa Minnan kanssa privaattitunti ja siirtyä kahteen ratsastuskertaan viikossa. En vieläkään kevennä kunnolla, ryhti on mitä sattuu, kädet etsivät paikkaansa ja jalat seilaavat jossain muualla kuin missä niiden pitäisi olla. Mutta en vielä kahtakymmentä kertaa ratsastanut, ja kun tullaan tallille takaisin, niin hevonen ja ratsastaja ovat kummatkin hiessä. Näillä osaavilla ja osaamistaan mainostavilla ei ole. Mutta ehkä se johtuu vain siitä, että heillä on tonnin kamat niskassa – minulla on Minnan vanha kypärä, Minnan vanhat ratsastushousut eikä sukat ole salmiakkikuviolla vaan vanhat villasukat. Ilkeää ehkä, mutta moni yltiöpositiivisista on enemmän tekstiiliurheilijoita kuin aidosti ratsastusoppia hakevia. Minulla kuitenkin hevoset ravaavat ja edes yrittävät laukkaa, eikä ravia enää suuremmin keskeytetä vaikka hevonen sitä haluaisi – ja ihan ilman tahrattomia ratsastussaappaita.

Oppimisprosessia ei haittaa ylikriittisyys. Se saattaa tehdä omasta elämästä inhottavaa paikoin, mutta kannustaa oppimaan lisää. Ylioptimistisuus estää oppimisen, koska ei ole tarvetta muuttaa mitään, sillä osaaminenhan on kohdallaan. Edistymistä ei tapahdu, mutta on sentään hauskaa.

Leipälajissamme, greyhound racingissä (tsekkaa vaikka Katiska jos et tiedä mistä on kyse) meillä lähdettiin hieman hitaasti liikkeelle treenillisesti erittäin hankalan lumitalven jälkeen. Koirat olivat ensimmäisissä harjoituksissa – jos eivät hitaita, niin eivät niissä vauhdeissa joita jotkut ehkä olettivat. Meille ei mikään tullut yllätyksenä. Muutama tuli silmin nähden onnellisena kertomaan minulle, että meidän koiramme eivät olleet harjoitusten nopeimpia, ja että sprintillä’ maagisena huippukoiran rajana pidetty 19 sekuntia jäi rikkomatta. Pidin moista infoa hieman omituisena, koska minäkin osaa lukea tulostaulua, kyseessä oli ensimmäiset harjoitukset ja varsinaisiin kilpailuihin oli nelisen viikkoa aikaa. Kolmannella harjoituskerralla yksi juoksi rataennätyksen lähelle ja kaksi muutakin alitti 19 sekuntia. Neljäs jäi hieman tuosta tasosta, mutta juoksi silti sellaisen ajan, jolla päihitetään 90 prosenttia maan kannasta. Kukaan ei koennut tarpeelliseksi tulla enää kommentoimaan koiriemme harjoitusajoista.

En ole hölmö. Tiedän, että osa ensimmäisen harjoituskerran reaktioista johtui puhtaasta vahingonilosta, koska olemme voittaneet hieman liikaa. Syytön minä siihen olen. Jokaisella on Suomessa vapaa valinta ostaa pentunsa mistä haluaa, ja jos luottaa sekunnin hitaampaan jalostukseen, niin se vain valintakysymys. Nyt alamme päästä tämän postauksen perusideaan: kriittisyyteen, ylioptimistisuuteen ja oppimiskäyrään.

Melkoinen osa taloutemme menestyksestä koiraradoilla perustuu nimenomaan kriittisyyteen, jopa ylikriittisyyteen omaa tekemistä kohtaan. Se on pakottanut oppimaan. Se on myös pakottanut miettimään genetiikan merkitystä menestykselle – 80 prosenttia koiran tulostasosta johtuu sen perimästä, josta osan näkee kouriintuntuvalla tavalla sukutaulusta ja siihen liittyvistä tuloksista, 20 prosenttia menee treenarin piikkiin. Ylioptimistisuus sen sijaan estää oppimisen, kehittymisen ja sitä kautta myös menestyksen. Siinä vaiheessa on ainakin minulle turha tulla näyttämään hämmästynyttä naamaa, kun se hehkutettu kaunis koira, josta on talvisista maastoista komeita valokuvia, ja jonka on pakko olla nopea koska itse niin ajattelee ja kasvattajakin oli asiasta varma, ei pääsekään arvokilpailuihin, vaan onkin ns. iltaravitasoa.

Optimistisuus on hauskaa, mutta kriittisyydellä kehitytään. Joten siltä osin minusta on kehittymässä oikein hemmetin hyvä ratsastaja, maailman luokkaa – itsekriittisyydestä ei nimittäin ole puutetta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *