Perusruokinnan peruspohdintaa

IMG_1099Hevosen ruokkiminen on helppoa. Heitetään heinät eteen kolmasti tai neljästi päivässä, huolehditaan että on vettä ja se oli sitten siinä. Kesällä päästetään laitumelle, eikä tarvitse huolehtia edes heinistä. Minulla ei ole kokemusta eikä tietoa hevosten ruokinnasta ja ravitsemuksesta, mutta kohtuullisen kattava ymmärrys koirien ravinnosta sekä pintapuolisesti jopa ihmisistäkin. Siltä pohjalta minulla on suuria henkisiä estoja hyväksyä moista asennetta. Joten, kuten aina ja kaikessa, niin käytännön kunnollinen toteuttaminen vaatii teorian osaamista (ja ymmärtämistä) eli netti auki, ja siinä välillä yritetään pitää eläin hengissä – silti, taas kerran: hengissä säilyminen ja optimi eivät ole sama asia.

Luulin, että koirien ruokinta on täynnä uskomuksia, epätarkkuuksia, taikauskoa, folklorea ja kaikkea muuta, jotka järjestään kootaan alaotsikon maalaisjärki alle; termi, joka tarkoittaa, että ei tiedetä, ei osata, eikä haluta edes ottaa selvää. Kun lähdin guuglettamaan hevosen ruokinnasta mitä, miten ja miksi, niin huomasin olevani keskellä samaa hetteikköä kuin koirien kanssa – mutta jos mahdollista, niin kertaa kaksi tai jopa kymmenen. Jokainen hevosharrastajaryhmä ruokkii eläimensä eri tavoilla (usein ero on huomattava) ja kun siihen ympätään mukaan idealistit luonnonmukaisine ruokintoineen, niin alkaa olla vaikeaa erottaa faktaa fiktiosta, aidossakin tiedossa labrateoriaa käytännön keittiökemiasta. Lähdekritiikki ja medialukutaito on koetuksella.

Ravurien ruokinta eroaa kaikista muista, huipputason laukka- ja kenttähevosista en tiedä. Silmiinpistävää olivat korkeat valkuaisvaatimukset, ja väkirehujen (pitää sisällään kaikki minulle ns. kuivamuonat; älkää takertuko terminologiaan vielä, koska en tunne sitä) suuri osuus ruokinnassa. Jopa rasvalisiä käytettiin. Erilaiset lisäravinteet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus – ja useimpien kohdalla ei olla hajullakaan imeytyvyydestä, bioaktiivisuudesta tai edes varsinaisista hyödyistä. Yhteys koira- ja ihmismaailmaan on siis selvä tuolta osin. Löysin kuitenkin hyvinkin helposti tutkittuakin tietoa ravureiden ruokinnasta, mutta silti tuli sellainen olo, että mennään enemmän isoisien opeilla kuin tutkituilla faktoilla. Jos näin on, niin olen hämmästynyt. Kyse on kuitenkin urheiluhevosista, joiden suorituskyky liittyy suoraan ansioihin.

Johtuvatko ravurien vatsahaava- ja ruuansulatusongelmat hevoselle luontaisesti liian korkeasta valkuaisesta?

Ratsupuolelta alkoikin tulla vastaan mitä oudompia uskomuksia. Minusta huolestuttavinta oli se, että aina riitti väite – sitä ei koskaan tarvinnut perustella. Kikkailuja tehdään, mutta suurimpana ongelmana näyttäisi olevan hevosten kehno fyysinen kunto ja ylipaino – tämä johtopäätös perustuu täysin muutamaan tallikäyntiin ja nopeaan googletukseen. Lisäravinteita ei suuremmin käytetä, ja jos käytetään, niin sorrutaan luontaispuolen hokkuspokkukseen. Pääsääntöisesti lisiin ei kuitenkaan tuhlata, sillä täysipainoisesta ravinnosta saadaan “kaikki”, vaikka ei edes tiedetä mitä ruokinta pitää sisällään tai mitkä ovat hevosten tarpeet sekä vaatimukset tähän “kaikkeen”. Mutta koska hevoset eivät ole rasittavassa työssä, niin käytännössä perustason ruokinta tosiaan riittää – jos se olisi edes jotakuinkin siellä päin.

Paljon oli kirjoitettu luonnonmukaisesta ruokinnasta. Siis sivuja löytyi paljon, mutta sisältö oli aina huomattavan yhdenmukaista – tuli vahva deja vú koirapuolen barffaajien sisältökopiointiin. Minulle selvisi aivan yhtä kehnosti kuin koirienkin vastaavassa scenessä, että mistä oikeasti on kysymys. Ilmeisesti kartetaan teollisia ruokia, kerätään varpuja ja urpuja, annetaan hevosen syödä sitä mitä omalta niityltä ja tarhasta löytyy ja luotetaan vakaasti siihen, että kyllä hevonen tietää ja syö mitä tarvitsee. Koska teollinen on myrkkyä, niin luonnossa kasvava on hyvä ja kaikki on hienosti. Ja mikä tärkeintä – pääasia on, että hevosella ei ole kenkiä. Mutta saappaat on oltava. En tiedä miten tuo liittyy ruokintaan, tai miten buutsit ovat jotenkin luomumpaa, mutta ehkä se jossain vaiheessa selviää. Epäilen, mutta on se kuitenkin mahdollista.

Luonnonmukaisen ruokinnan kohdalla tuli vastaan vanhoja tuttuja, kuten että synteettiset vitamiinit eivät imeydy, koska elimistö ei tunnista niitä, ja että orgaaninen mineraali on terveellisempää kuin epäorgaaninen (huoh). Ihan sivuhyppynä, että mineraali on aina epäorgaanista, ja synteettisillä ja/tai pelkistetyillä vitamiineilla on tehty niin paljon tutkimuksia, että tiedetään niiden imeytyvän, elimistön tunnistavan ne ja niiden toimivan. Tässä sotketaan samaa luuloa kuin koirapuolellakin, ja moinen on omaksuttu ihmisten uskomushoidoista: ollaan unohdettu, että on puhuttu E-vitamiinin eri isomeereistä, eli kiraalisuudesta, ja niitä on turha yksinkertaistaa pieleen kaikkiin vitamiineihin. Selitän sen toista.

En muutenkaan ymmärrä luonnonmukaisen ruokinnan ideaa. Aina eläinten kanssa, lajista riippumatta, kun tieto loppuu (ja se loppuu nopeastikin) on alettava peilaamaan asiaa eläimen evoluutin ja aidon luonnollisen ympäristön kautta; onko jostain tekijästä ollut hyötyä ja miten, mistä sekä miksi (aina poikkeuksetta aivan kaikessa viimeinen kysymys on ‘miksi’). Hevoset ovat kulkeneet aroilla ja pustilla. Täällä pohjoisessa ei ole koskaan ollut luonnollista, alkuperäistä hevoskantaa. Mitä yhteistä on isoilla aroilla ja meikäläisillä niityillä? Ei yhtään mitään. Kasvisto on erilainen, ja ilman googlettamistakin uskallan väittää, että arojen, pustien ja savannien kasvitarjonnan ravinnepitoisuus on aivan eri kuin kotoisilla hyvinkin vaihtelevuudeltaan yksipuolisilla pelloilla. Vaikka hevonen laiduntaisikin kesät sen punaisen tuvan nurkalla luomuhoitamattomalla apila- tai heinäpellolla, niin se on aivan yhtä luonnotonta kuin nokkosen syöttäminen hevoselle rautalisänä – veikeä sivuhyppäys argumentaatiovirheenä, mutta oikeastiko muka puska- tai tuntiheppa tarvitsee rautalisää? Vaikka Suomessa maaperä seleeniköyhää onkin, niin rautaa täällä on aina ollut.

Suomalainen luonnonmukaisesti ruokittu hevonen ei siis saa koskaan lajityypillistä optimia ravintoa (vaikka olisi kengittämätön). Se saattaa kylläkin kävellä ruokansa eteen enemmän kuin tallihevonen, joka lienee vain etu, mutta illuusio vapaudesta ei missään nimessä takaa täysipainoista ravintoa – sekin on vain illuusio.

Vielä hullummassa tilanteessa on tunti- ja muut tallihevoset. Ne eivät edes tee työtä ruokansa eteen. Seisovat, syövät ja taas seisovat. Oli ruokinnan pohja mikä tahansa, tai kuinka tarkkaan analysoitua ja suunniteltua, niin fyysisen rasituksen puute takaa, että ravitsemuksellisia ongelmia tulee. Olen aivan varma, ja varmuus tietenkin perustuu korkeimpaan mahdolliseen voimaan eli tietämättömyyteen, että hevosten ruokintapohjaiset sairaudet – metabolinen oireyhtymä, insuliinin kytkeytyvät ongelmat, kaviokuume jne. – eräällä tavalla vain näyttävät liittyvän liian korkeaan ja/tai “vääriin” hiilihydraatteihin, ja aito ongelma on liian vähässä liikkumisessa, kehnossa fyysisessä kunnossa ja ylipainossa.

Kukapa adrenaliini- ja endorfiininarkkaria talliinsa haluaisi? Turhan vauhdikas tuntikäytössä, levoton boksissaan ja aivan liian valmis lähtemään liikkeelle. Sitä se teettää, fyysinen kunto.

Ponien ruokinta lienee aivan oma tieteenhaaransa. Ovat rukat kehittyneet kitukasvuisiksi kehnoissa oloissa ja kovassa työssä, jolloin niille on pienen koon lisäksi suotu aivan omaa luokkaansa oleva rehunkäyttökyky. Joka taasen toisaalta aiheuttaa nykyaikana suuria terveysriskejäkin.

Eikö hevospuolella ole koskaan opittu, että tehoruokinta on tuhoruokintaa?

Muistiin itselle:

Heinäanalyysi on pakko, eikä se edes maksa mitään – pelkkiä hiluja. Koska ruokinta perustuu heinään, niin ilman analyysiä on aivan turha antaa mitään lisiä. Ollaan aivan yössä, jos ei tiedetä tärkeimpiä tunnuslukuja: valkuaista, kuitua ja hiilihydraatteja. Mielellään tiedettävä myös tärkeimmät mineraalit ja vitamiinit.

Mikä on hevosen aito D-vitamiinin tarve? Saaliseläimenä se valmistanee sitä ihon kautta (varmista asia), mutta koska ollaan melkoisen pohjoisessa, niin vaikuttaako myös hevoseen auringon kulman laskeminen liian alas? Kuinka suuri rooli mahdollisella D-vitamiinivajeella on määrättyihin luusto-ongelmiin?

Entä sinkki? Tai muut mineraalit? Seleeni, jota ei saa maaperästä ilman lannoitukseen lisättyä? Mitä jos saakin luomua (joka tarkoittaa useimmiten vain hoitamatonta heinäpeltoa)?

A-vitamiini? Ei hevonen maksaa syö.

Ruuansulatuksen vaikutus? Bakteeritoiminnan merkitys?

Hevonen on totutettava uuteen heinään erittäin hitaasti. Mutta oliko meillä vain onnea, kun ponimme ei hittojakaan välittänyt heinän vaihtumisesta? Uloste on täydellistä. Johtuisiko se niin pienestä kuin että se liikkuu paljon ja alkaa saamaan fysiikkaa, vaikka onkin vielä pieni ja paksu? Vai onko se vain tottunut ruokien vaihtoon elämänsä aikana? Mutta meillä on koirilla ollut aina hyvät vatsat, ja soisin saman perinteen jatkuvan hevosillakin; aika näyttää.

Kirjoitanko ensin (itselleni) aiheesta

  • heinä ja sen erot
  • heinän vaikutus ruuansulatukselle
  • hiilihydraattien erot, merkitykset – edut vs. haitat
  • ruuansulatusjärjestelmä

Huh! Minä olen nesteessä…

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *