Peruutuksia ja siltoja

Tunti on taas poukittu satulassa. Viikko sitten minulla oli sisäreisien yläpäät kipeät ja jäykät seuraavana päivänä, nyt ne oli jos ennen kuin tallilta päästiin kotiin. Kuten blogin FB-sivulla taisin todeta, niin DOMS:in (rasituksen aiheuttama viivästynyt lihaskipu)n puuttuminen lienee sittenkin johtunut ihan vain työn puutteesta. Tosin en ole aikoihin ottanut “estolääkitystänikään“, mutta silti alkuaikojen (ja nykyisetkin) ongelmat johtuivat mukana matkustamisesta, en siis ratsastanut.

Alla (taas) Denis The PV-ruuna. Alan päästä yli henkisistä estoistani tuon jäpikän ravin kanssa, siis harjoitusravin. Ei se ole edelleenkään yhtään helpompaa, mutta olen hyväksynyt kolme asiaa. Takapuoli pomppii, pää heiluu ja fuskaan ottamalla painoa enemmän päkiöille, jolloin saan pyllyn einen mukamas kevyeen istuntaan.

Kevennys… kun ei saa tahdista kiinni niin ei saa. Mutta edelleenkin jokin aivan lapsellinen perusjuttu tekee kiusaa. Kuten että kun muut keventävät, niin pylly nousee satulasta jonkun sentin, minulla vaaksan. Eikö tarkoitus olekaan hakata palleja sinisen kirjavaksi etukaareen, hiukan liioitellen? Vai täytyykö minun pitää yhtä kiivasta tahtia kuin pikkulikat shetikoillaan vain siksi, että minulla on pidemmät jalat? Jalustimien pidennys ei ole vaihtoehto, sillä ne ovat nyt reiän verran lyhyemmät kuin “aito” koulupituus. Jos pidennän enemmän, niin minulta häviää kokonaan pohjetuntuma ja aletaan puhumaan alareiden käytöstä.

Ottaen huomioon, että kysyin edellistunnin jälkeen senkin verran nyybie-kysymyksen kuten että miltä ja missä satulan polvitoppauksen tuntuu, niin tässä lienee jotain samaa.

Tunti itsessään oli ja ei ollut samaa kuin ennenkin. Oli siinä suhteessa, että ravailtiin, pysähdeltiin, peruutettiin ja laukkailtiin. Ei ollut siksi, että tunti oli western-tunti, jossa minä olen kuokkimassa englantilaisen satulan ja kotimaisen ratsastustaidon kanssa.

Tylsimmät asiat ensin.

Länkkäri-ihmiset harjoittelivat liikettä, jonka nimeä en muista. Laukasta pysähdys, paikallaan ympäri ja samantien laukka kun hevonen on kääntynyt. Minua ei pelastanut se, että satulassa ei ollut kauhunuppia, eikä satula muutenkaan muistuttanut lasten turvakaukaloa. Mutta minut pelasti oma kyvyttömyys.

Ei siitä mitään tullut. Kun ei suju niin ei suju, Sujui huonommin kuin viikko sitten, eikä silloinkaan juhlittu. Ei vaan pysy pystyssä, eikä kroppa liiku. Kun kotona murjotin asiasta, niin minulle todettiin, että ei se sujukaan jos perse ei pysy satulassa ja lakkaa pitämästä kiinni hevosen kaulasta. Mutta kun minun on pakko ottaa siitä tukea aika ajoin toisella kädellä, etten kaadu nokilleni. Tuokin kuulemma johtuu täysin siitä, että seisoin varpaillani enkä istu. En edes silloin kun luulen istuvani ja nojautuvani taakse. Ja kun en istu, tasapainoa ei ole ja lähden heilumaan mihin sattuu – eli eteen kun yritän kompensoida horjumista.

Juujuu, jalustimet pois. Ja satula myös. Ei käy. Minä olen liian vanha ja lonkkamurtumien parantuminen kestää kuukausitolkulla. Mutta ehkä tarvitsisin ikioman privaattitunnin kentällä, että pääsisi – siis joutuisi – laukkaamaan rauhassa pidempää pätkää.

Jonkun verran kokeiltiin siltaa. Sellainen puuhärveli maassa. Muiden hepoisilla ei ollut ongelmaa, mutta omalla koulukoulutetulla oli. Ei suostunut. Sitä treenailtiin jonkin verrankin, mutta yhtä jalkaa pidemmälle ei päästy. Ei sillä paniikkia ollut, ja onhan sitä trailerilla kuskattu, mutta ei vaan napannut. Mutta kaikesta huolimatta tuo oli jopa hauskaa.

Lännenratsastuksessa joudutaan peruuttamaan. Deniksellä ei ollut mitään ongelmia pakittaa suoraan, edelleenkin se osaa koululiikkeitä – huomattavasti paremmin kuin minä. Paikoin jopa minäkin osasin, jopa pitää painon tasaisena molemmilla istuinluilla, ettei käännytty. Mielenkiintoista oli, että Denis pakitti ne neljä askelta ja sen jälkeen pysähtyi. Meni siis kuskista huolimatta, ei kuskin avuilla. Tyypillinen ratsastuskoulurutinisti. Pienellä vaatimuksella sain sen menemään pidemmänkin pätkän, mutta huomasi, että poni ei todellakaan tajunnut että mitä pelleilin – ne maagiset neljä askelta ovat riittäneet tähän asti.

Varsinainen peruutusharjoitus oli L-malliin. Ei se virheittä mennyt, kun en oivaltanut kuinka jyrkästi hevonen kääntyy. Toinen yrittämä meni paljon paremmin. Tai no, hiukan miettien ja yksi jalka kävi puomien väärällä puolella, mutta minä ja Denis oltiin tyytyväisiä.

Kaikesta huolimatta tunti oli tyydyttävä. Laukka harmittaa, mutta en jaksanut enää aiheesta selässä kiukutella. Hevonen oli hieman laiskalla tuulella ja minulle tarjottiinkin yhdessä vaiheessa raippaa. En ottanut. Ei siksi, että minulla olisi aatteellisia vastahankoja raipan käyttöön, vaan en koe osaavani käyttää sitä. Mennään pohkeilla ja ohjan perillä – varsinkin kun en aivan satavarma onko kyseessä ns. laiskuus, vai oma heiluminen satulassa, jolloin hieman paikoin avuille herkän oloinen hevonen päättää ottaa turvallisimmat keinot käyttöön, eli liikkua hiljaa ja vakaasti.

Denis on yksityisomisteinen hevonen ja muuttamassa maaliskuun alkupuolella. Tulee mielenkiintoinen tilanne, joka saattaa vaikuttaa omaan harrastamiseen. Tallille ei jää kuin kaksi sopivan kokoista hevosta pitkille ja/tai painaville. Toinen on luonteeltaan… mielenkiintoinen, enkä suostu nousemaan sen selkään. Toinen on suokki, jolla minäkin ratsastin aikaisemmin paljonkin, mutta jos tai kun Denis lähtee, niin se alkaa olla joltisenkin ylibuukattu. No, aika näyttää, eikä kiirehditä ajan edelle.

3 vastausta artikkeliin “Peruutuksia ja siltoja”

  1. Meillä opettaja on antanut ohjeen, että ei nousta enempää kuin hevonen heittää ylöspäin. Määkin kevennän aina liian korkealle, kuulemma pitäisi juuri ja juuri irrota satulasta. Sen verran, että peffa nousee mutta housut jää penkkiin, kuulemma.

  2. Ihanaa, päivän pelastus, taas 🙂 Mä olen kysynyt jo useamman kerran opettajalta, että missä se hevosten kauhukahva elikkä naru satulan etukaaressa on. On vain mulkaista ja luultu varmaan, että pilailen….

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *