Piukat paikat

Menestyvillä urheilijoilla on ns. hyvä kroppa. He ovat timmejä. Me harrastelijat, jotka harrastamme säännöllisen epäsäännöllisesti eikä oikeastaan koskaan tarpeeksi korkeilla tehoilla, olemme useimmiten… vähän vähemmän timmissä kunnossa. Rasvaa löytyy, lihasvoima riittää ostoskassien kantamiseen – paitsi jos ostoskärryillä pääsee auton viereen ja kotona voi orjuuttaa teini-ikäistä kantamaan ostokset keittiöön. Hyvä, treenattu vartalo syntyy vain työllä, työllä, työllä ja hiellä. Se, että väsyy kerran viikossa ratsastustunnilla ei ole sellaista työtä, joka muokkaisi vartaloa tai edes polttaisi rasvaa. Valitan, mutta näin se vain on. Se ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita sitä, että ratsastaminen olisi turhaa. Sitä se ei todellakaan ole.

Vähäkin liikkuminen on parempi kuin ei mitään. Jos siihen lisäksi pystyy yhdistämään muuta tekemistä, niin aina parempi. Se muu voi olla aivan samalla tavalla “turhaa” liikkumista, kuten vaikka marjastusta, koirien kanssa metsään eksymistä, puutarhan hoitoa, sauvojen ulkoilutusta tai jopa aitoa sauvakävelyä… Mitä tahansa, jossa sydän ja muut lihakset saavat tehdä hieman töitä nivelten kuormittuessa. Kaikki yhdessä ylläpitävät parempaa terveyttä, vaikka vyötärön ympärysmitta ei kapenisikaan.

Missään nimessä ei saa unohtaa sitä ehkä tärkeintä elementtiä: rentoutumista, nollausta, että on kivaa.

Mutta jos ratsastaminen muuttuu rasitteeksi siksi, että pelkää putoamista tai paikkojen tiukkuus tarkoittaa krampissa olevia reisiä ja päivätolkulla kipeitä takamuksia, niin kiva harrastus alkaa olla suhteellinen käsitys. Extreme-lajeista löytyy ihmisiä, joille päivän kohokohta on pelko, sen hallitseminen ja siitä aiheutuva adrenaliinipiikki. Saleilta, niin kunto kuin punteistakin, löytää sellaisia, joiden mielestä parasta mitä voi saada, on fyysisen rasituksen aiheuttama kipu, tuska, väsyminen ja siitä seuraava endorfiinimyrsky. Täti- ja papparatsastajat eivät kuulu kumpaankaan ryhmään – jos kuuluvat, niin he eivät harrasta tunti- ja puskaratsastusta.

Pelosta voisin puhua paljonkin, mutta en vieläkään tiedä patenttiratkaisua sen voittamiseen. Työstän edelleen asiaa. Mutta sen tiedän, että sinnikkyydellä, yrittämisellä ja tekniikan kehittyessä itseluottamuksen kasvulla päästään jo pitkälle. Tiedän senkin, että iso osa (putoamis- ja vauhti)pelosta johtuu kehnosta tekniikasta, joka taasen ei kehity ellei määrätty lihaskunto kehity. Siihen tarvitaan hieman panostusta ulkopuolella ratsastustuntien.

Minä olen muutamaankin kertaan ihmetellyt, että miksi minulla eivät tule paikat kipeiksi. Reidet eivät muistuta olemassaolostaan ja ainoa heti tunnin jälkeen ilmenevä epämukavuustekijä on jäykkyys. On minulla ollut pari kertaa jalat hieman kipeät, mutta sekin on mennyt nopeasti ohi. Minulla ei ole mitenkään keski-ikäiseksi mieheksi korkeaa lihaskuntoa, aivan päinvastoin. En minä harrasta liikuntaa enkä urheilua, sillä meidän taloudessamme koirat juoksevat, eivät ihmiset. Minulla ei tosin ole pituuteeni nähden suuremmin ylipainoa, vaikka vatsaa onkin kertynyt, mutta se tuskin paljoakaan auttaa.

Minulla on olemassa teoria, mutta kerrataan ensin lyhyesti mistä DOMS, rasituksen jälkeinen lihaskipu, aiheutuu.

Lihaskipu (kannattaisi aina puhua DOMSista, niin tietää, että kaikki puhuvat samasta asiasta) johtuu hyvin yksinkertaisesta syystä. Se on lihaksen akuutti ylirasittuminen, kun lihasta käytetään enemmän ja liikaa kuin mitä se on tottunut tekemään. Sen ei tarvitse olla raakaa lihasvoimaa kuten vaikka kyykkyjen tekeminen, vaan se voi aiheutua myös staattisemmasta rasituksesta, kuten vaikka käden kannattaminen sivulla painon kanssa. Eli ratsastuksen aiheuttama DOMS syntyy yleensä kun lihasta (useimmiten reiden alueella) jännitetään pitkään. Lihaskipu ei siis tarkoita, että treeni – ratsastaminen – on sinällään ollut tehokasta, vaan että on käytetty lihaksia, jotka eivät ole tottuneet tekemään töitä. Siitä seuraa, että kun rasitusta jatketaan, niin lihas ei enää kipeydy. Joten jos kerta toisensa jälkeen samat paikat ovat kipeinä, niin rasitusta – ratsastaminen – tapahtuu liian harvoin.

Toki tuokin oli yleistys ja yksinkertaistus ja asiaan liittyy useita muitakin tekijöitä, kuten vaikka maitohappo. Mutta jos venyttelee ennen tuntia, harrastaa viikolla edes hieman jotain muutakin väsyttävää ja taistelee maitohappoa vastaan, niin lihaskipua ei enää tule.

Minä en siis kipeydy. Luultavammin syyt ovat:

  1. En tee tarpeeksi töitä. Minä siis matkustan mukana ja siitä luultavasti johtuvat määrätyt ongelmani, kuten vaikeus nostaa laukkaa, kehno ryhti ja eteen kallistuminen. Kompensoin siis asennollani niitä asioita, jotka pitäisi hoitaa reisi- ja vatsalihaksilla.
  2. Minun ei tarvitse tehdä yhtä paljon töitä. Minulla on pituutta 186 ja painoa 80, hiukan päälle. Vaikka painopisteeni periaatteessa nouseekin ylemmäs kuin rouvilla, niin pidemmät jalat ja kivesten takia kaikesta huolimatta ehkä luonnollisempi pakko istua enemmän istuinluilla helpottaa. Saan siis jaloillani paremman (paniikki)tuen hevosesta kuin lyhyemmät ihmiset. Ja taas päästään tuohon ensimmäiseen kohtaan: pituus antaa enemmän työkaluja hakea tasapainon tuntua kun pidempi ylävartalo kallistuu – se, että äkkinäisessä tilanteessa moinen kostautuu, on aika toissijaista niin kauan kun askelletaan kentällä kevyttä ravia tai muutama metri laukkaa – kallistumalla eteen päin ei tarvitse jännittää ulkoreisiä eikä vatsaa.
  3. Minä olen mies ja isompi. Tämä on fysikaalinen fakta, eikä sillä ole mitään tekoa tasa-arvon kanssa. Minulla on hieman enemmän lihasmassaa ja -voimaa kuin suurimmalla osalla ikäluokkani naisista. Eli kun kompensoin teknistä osaamattomuutta lihasvoimalla (ja väärillä lihaksilla), niin se ei ole minulle aivan yhtä suuri rasitus kuin itseäni pienemmillä naisilla. Lisäksi minulla keho on oppinut kantamaan 80 kilon massaa kun naisilla puhutaan useimmiten hieman vähemmästä painosta.
  4. Lisäravinteet. Minä käytän ennen tunteja kaliumia, magnesiumia ja paria muuta. Ne auttavat ihan aidosti.

Joten jos haluaa helpottaa hauskan harrastuksen mukanaan tuomia epämukavuuksia, niin on syytä yrittää edes hivenen parantaa lihasvoimaa ja tasapainoa.

Mutta miten, kun ei ole aikaa, ei huvita, on jotain muuta ja on laiskakin? Jutellaan siitä seuraavassa postauksessa – minä käytän kuulemma kirjoittaessani liikaa sanoja, jolloin asia (tai asian puute) häviää määrään, eikä sellaisia jaksa lukea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *