Ponit kisakäyttöön

Ravien suosion yksi este, tai ainakin hidaste, on niiden hidas tahti. Paikoin voisi puhua jopa pitkäveteisyydestä. Starttivälit ovat pitkiä. Minusta ravit itsessään ovat jo melkoisen tylsä laji, jossa tapahtuu lähdön ensimmäisten hetkien jälkeen seuraavaksi vasta pitkän taivalluksen jälkeen maalisuoralla ja siinä välissä ainoa jännitysmomentti tulee laukkamäärien arvuuttelusta. Mutta minun pitämiseni on täysin epäoleellista, sillä raviharrastajat itse pitävät lajista – toinen pitää äidistä, toinen tyttärestä ja sillä hyvä. Kyse onkin starttien välisestä tyhjästä ajasta.

Missään muussa eläin- tai hevosurheilussa ei ole pakko lämmittää hevosia radalla. Raveissa on. Kaipa totoajat saavat sitten siitä tarvitsemaansa tietoa – joka ei kylläkään näy pelaajien voittosaldoissa – tai ravurit vaativat lämmittelynsä radalla. En tiedä. Mutta pitkäveteistä se on. Tosin tasapuolisuuden nimissä on kylläkin sanottava, että ihan samaa odottelua se on laukkapuolellakin. Mutta radalla lämmittely estää kohtuullisen tehokkaasti muun käytön – se hankaloittaa muun tarjonnan kehittämistä, jos ei puhuta cheerleadereistä.

Ravimiehet voivat sitten vanhainkodissa muistella hyviä vanhoja aikoja, jolloin mikään turha ei pilannut suurta urheilujuhlaa – ilman raviratoja.


Välien täyttämistä yritetään milloin mitenkin. Monte-lähdöillä, poniraveilla ja Metsämäessä on pariin otteeseen vedetty greyhound racingiä. Ainakin viimeksi mainittuun on suhtauduttu enemmän sirkusnumerona, eikä konsepti toiminut. Olen kuullut tosin “aitojen” ravimiesten kiukuttelua ponilähdöistäkin – kuinka ne ovat aivan turhia. Mutta jos tuo turhuus tuo ihmisiä ja sitä kautta enemmän rahaa radoille ja lajiin, niin miten oheistapahtumat voivat olla turhia? En kuitenkaan näe mahdollisuutta siihen, että ravit lajina muuttuisivat. Siinä puhutaan jäykemmästä perinteisiin sitoutuneesta asiasta kuin mitä kouluratsastus koskaan on.

Siinä sitä, dilemmaa. Perustoiminta, eli ravit, eivät enää houkuttele, mutta oheistoiminta kylläkin. Tässä on se ravi-ihmisten syvimmän itsetutkiskelun paikka.

Ravipuolen kannattaisi hyödyntää se ponimassa, joka on out there. Jokaista ponia kohden on muutama hevosista innostunut tyttö. Jos ne tytöt saadaan keinolla millä hyvänsä radoille, niin aina niistä joku myös jää sinne. Ypäjällä koulutettavista melkoinen osa (pakko)suuntautuu ravipuolelle, koska eivät pääse ratsastuspohjaisille linjoille. Heillä kaikilla on myös ponitausta. Jos tuon taustan myötä olisi saatu useammalle positiivisempi suhtautuminen ravimaailmaan, niin ehkä he jäävät vanhemmitenkin ravikytköksiin. Tuovat muuten siinä vaiheessa poika- ja miesystävänsäkin mukaan.

Tyttöjen vähättelyssä ja heidän pitämisessään ravi-isäntien… eh… ilmaisena työvoimana hukataan yksi kiihoke saada enemmän väkeä radoille. Tämä on pointti, joka tiedetään ravintolamaailmassa, mutta unohdetaan raviradoilla: siellä missä on nuoria naisia, on myös nuoria miehiä.

Ratsastuskouluissa ei opeteta poneja ajolle. Ei niissä ole kärryjäkään. Poniravit ovat vielä marginaalisempi ilmiö kuin hevosravit. Monte vetää hiukan, mutta yrittäkää joskus itse ravata shettiksellä… Mutta huomioitavaa tässä on se, että nuoret haluavat nimenomaan mennä lujaa, saada vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Se tarkoittaa laukkaamista.

Kannattaisiko panostaa ponien laukkakisoihin ravistarttien välillä? Vie myös vähemmän aikaa.

 

Tai samaa lajia, mutta huomatkaa suosio ja panostus.

 

Toki ns. isosta maailmasta, mutta silti. Ehkä asettelu onkin nyt väärä. Ei kannatakaan puhua ravien täyteohjelmasta, vaan potkia nimenomaan ponilaukka vauhtiin aivan omana kilpailunaan. Eivät ponit tarvitse raveja (mutta ravit voivat kylläkin tarvita poneja…) ja raviradat saa neuvoteltua muuhunkin käyttöön. Antaa ravimiesten vanhentua rauhassa ja nauttia omasta sisäpiiristään. Raviratojen omistus kylläkin haistaa rahan – toivoisin – joten laukkakisat saisi järjestettyä välipäivinä.

Tyhmä kysymys. Onko Suomessa organisoitua ponien laukkaurheilua?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *