Puomeja ja pummeja

20130528-160729.jpg

Kun aloittaa ratsastamisen aikuisiällä, niin tavoitteiden rakentaminen on hankalaa. Ensi alkuun riittää tavoitteeksi, että ylipäätään pysyisi selässä ja hevonen menisi edes suunnilleen sinne mihin haluaa. Illuusio perustavoitteiden täyttymisestä tulee vastaan nopeastikin, kun ratsu menee käyntiä ja seuraa automaattina joko kaviouraa, opettajan suullisia ohjeita tai molempia. Kun komennot ratsastajille muuttuvat muotoihin “hiljennetään istunnalla siihen hitaampaan askellukseen” tai “nyt ylläpidetään kolmitahtista” niin tietää siirtyneensä perusalkeista tasolle, jossa ammattinsa osaavien hevosten automaattiohjaus kytketään manuaalille kiertoilmaisujen avulla.

Viimeistään siinä vaiheessa alkaa miettimään, että mitä seuraavaksi, miten tästä eteenpäin.

Tietysti tavoitteet pohjaavat omaan perusluonteeseen. Toisille riittää rauhallinen ulkoilu, toisille kilpailu omaa itseään vastaan eli osaamisen kasvattaminen. Tai sitten veri vetää mittaamaan tasoaan muita vastaan. Minä haluaisin kilpailla, ihan huvikseen ratsastamisen lisäksi. Elämän realiteetit painavat kuitenkin päälle.

Työelämässä vinkataan usein, että elämä on jatkuvaa oppimista ja alan vaihto kannattaa vanhempanakin. Oppimista tapahtuu varmasti, mutta alan ja ammatin vaihto onkin useimmille vain utopiaa. Kun opettelee viisissäkymmenissä uuden asian, niin 10 vuoden rutinoitumisjakson jälkeen on eläkkeen kynnyksellä. Kilpaile siinä sitten kaksikymppisiä vastaan, jotka saman kymmenvuotisperiodin jälkeen ovat vasta aikuisuuden kynnyksellä. Harrastuksessa kilpailemisen suhteen on aivan samat ongelmat. Tai pahemmat.

Mikä on sellainen ratsastuslaji, jossa minuutin vajaa 50v kykenisi kilpailemaan edes tyydyttävällä menestyksellä? Ilmeisesti jokainen, kunhan muistaa, että kansallinen huippu lähti karkuteille siinä vaiheessa, kun hyvin toimeentulevan isän tytär täytti 10 vuotta ja sai lahjaksi huippuhevosen – ratsastus on kaikesta huolimatta varusteurheilua. Mutta jos tyytyy tallien sisäisiin kilpailuihin, niin leikkimielistä kilpaurheilua voi toki harrastaa.

Lajeja on useampi, mutta johtuen tuntitallien hevosvalikoimasta, niin kisapuolella puhutaan käytännössä vain koulu- ja esteratsastuksesta. Western voisi myydäkin miehille, mutta se on marginaalilaji monessakin suhteessa, eikä vähiten osaavien hevosten puutteen takia.

Minua ei kiinnosta kouluratsastus. Tylsää. Vaihtoehdoksi jää siis vain esteet

Minä en tiedä esteistä ja hyppäämisestä yhtään mitään. Minulla on yksi varsinainen puomitunti takana, ja vaikka se vierestä vaikutti aika… lapsellinen on ehkä oikea termi, niin se oli itse asiassa aika hauskaa. Pääsi ikään kuin tekemään hevosen kanssa jotain – kiitos, ei muistutuksia että olen ylipäätään ollut kykenevä tekemään hevosen kanssa jotain vasta pari viikkoa.

Minna ihmetteli, että miten viiden puomin harjoituksesta saisi aikaan bloggauksen. Se tapahtuu näin:

Tunnilla laitetaan puomeja maahan markkeeramaan esteitä. Hevoselle ne eivät ole sen kummallisempia kuin muutkaan roskat, risut ja männynkävyt maassa, vaikka luulenkin että nekin joutuvat niihin keskittymään ja oppivat olemaan useimmiten välittämättä moisista. Puomiharjoittelua tehdäänkin ratsastajan takia. Itsestäänselvyys ehkä, mutta hyvä sekin on sisäistää.

Puomien kanssa harjoitellaan alkeita millä linjoilla liikutaan, miten istutaan, miten hyppyvaiheessa kevennetään, mihin katsotaan ja – eikä vähäisimpänä ainakaan minulla – opetellaan miten radat ylipäätään asettelullaan rakentuvat. Minä nimittäin onnistuin sähläämään järjestyksen kolmasti neljästä yrittämästä. Aivan perusasioita siis. Asioita, jotka on osattava ennen kuin hevosen jalat irtoavat maasta – taataan sitä, että hevonen menisi esteiden yli eikä läpi, ja että ihminenkin pysyisi selässä.

Laukan ylläpito ja mennäänkö oikeaa vai vasenta laukkaa olisi myös syytä osata ennen kuin hypätään oikeasti. Mutta noidenkin harjoittelu oli aika paljon hauskempaa puomeilla kuin kentän kaviouralla.

Mitäpä sitä omasta suorituksesta kommentoisi? Suurin dramatiikka kun alkaa olla menneen talven lumia omassa oppimisessani ja olen siirtynyt “vain” oppimaan. Pelkästään kevyessä istunnassa ravaaminen on tuskallista. Minuutin kuluttua se on aivan helvetillistä tuskaa. Jalustimet nousivat kolme reikää ylöspäin, joka helpottaa kevyessä oloa minulla – jos laukataan ja jos saa olla enemmän jockey-tyyppisessä asennossa. Kokeneemmille ei tarvitse edes mainita, että kantapäät eivät pysyneet tarpeeksi alhaalla – ei ne pysy aina heilläkään – mutta muutoin istunta meni siedettävästi. Tosin minulle huomautettiin taas, että asento on ihan ok jos mennään 120 esteitä, mutta puomeilla ja matalammilla moinen on liioittelua ja selkä saisi olla suorempi. Mutta en minä silti hevosen niskasta tukea ottanut – ei minulla oikeastaan hevosessa muu kiinni ollut kuin pohkeet.

Minnalla on työn alla viisivuotias ruuna. Rempaksi olen kuullut sitä kutsuttavan, joten kai siinä jotain korjattavaa on. Minna oli samalla puomitunnilla, ja perjantaina hän jo hyppää sillä oikeasti. Epäreilua. Silti minulla on alla hevonen, joka takuuvarmasti osaa hypätä – se kilpaillut jollain satasen esteillä. Kentällä oli karjaportti western-esityksen takia, ja ennen kuin puomeja aloitettiin, niin minua varoitettiin olemaan ekstrahuolellinen kun laukkaan kaarron sen portin ympäri – heppa saattaisi saada päähänsä, että minä olen eksyksissä ja hyppäisi yli. Hieman toistametriä se varmaan oli korkea, mutta ei olisi sille ongelma – joku entinen kuninkaallinen se on, ja aiheuttanut hiukan hämmästystä silloin koska on kuitenkin puhdasta ravijalostusta.

Kuitenkin Minna saa hypätä, vaikka sillä on alla tyyppi, joka talvemmalla laittoi urakalla jengiä ketoon. Sellainen linko. Minulla on aito esteheppa, enkä saa hypätä. Mainitsinko jo sanan epäreilu?

Muistaakseni erään tallin hevosesittelyssä sanottiin, että polle osaa mennä kevyesti 120 senttiä, mutta omistajan nuppi ei kestänyt kuin metriin saakka. Päivittelin, että oikeastiko 20 senttiä vaikuttaa niin paljon. Se kuulemma vaikuttaa. Metrisellä tai yli esteellä tulee sellainen olo, että ratsastaa seinää päin ja yhtä äkkiä hevonen lähteekin ylös. 120 senttisellä esteellä korkeimmassa kohdassa este, hevonen ja ratsastaja huomioiden ollaan äkkiä lähes kolmessa metrissä – melkein – ja se on korkealla. Tuota voisi olla aika jännä kokeilla, vaikka en korkeiden paikkojen ystävä olekaan.

Kun ei kerta esteille päästetä, niin onhan sitten se muu harrastuspuoli. Vaikka maastoratsastus. Talilla oli yhtenä iltana pari paikkaa vapaana maastolenkille, ja minä olisin lähtenyt mukaan. Ensin nauroi Minna, ja sitten totesi opettaja, että Jakke ei pääse, mutta Minna pääsisi. Anteeksi nyt vain, mutta minä osaan jo ravata kohtuullisesti ja laukata siedettävästi, ja sitten sanotaan, että minä en ole vielä valmis kahdeksan kilometrin ravi/laukkalenkille maastoon.

Tämä on niin väärin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *