Pyhä jysäys

Olen ollut kohtuullisen ylpeä siitä, että en ole koskaan tipahtanut hevosen selästä. Tosin ratsastusura on sen verran lyhyt, ja ollut niin hevosten kuin ympäristönkin suhteen jokseenkin turvattu, että putoaminen ei ole kuitenkaan ole ollut aidosti edes vaihtoehto. Toki minä sen tiedän ja ymmärrän, mutta silti aiheella on kiva elvistellä. Nyt olo on kuin turpiin ottaneella ja selkään ja kylkiin sattuu sekä takaraivoa jomottaa. Virallisen statistiikan mukaan hevonen otti irtopisteen minua vastaan ja olen tipahtanut kenttään. Subjektiivisessa maailmassani, koska moisesta ei ole valokuvatodisteita, enkä tapahtunutta muista, niin it never happened – en ole koskaan pudonnut hevosen selästä.

Lyhyt tarina vielä lyhyemmin. Uutta hevosta piti päästä harjaamaan sekä esittelemään sille satulahuopaa ja kokeilla wintecin satulaa – joka ei sopinut, koska etukaari oli liian leveä. Yksi asia johtaa toiseen, joten pakkohan oli päästä selkään istumaan. Siis ihan vaan kokeilemaan, ei liikkumaan, koska mitä iloa muuten on omistaa hevonen. Luoja yksin tietää mitä polle pelästyi, ehkä sen selässä ei ole koskaan oltu paljaaltaan tai sitten rysähdin sinne liian vauhdilla, mutta se siirtyi alta pois, ja minä kellahdin maahan. Oikealle puolelle hevosta, mutta kivuista ja kypärästä päätellen vasemmalle kyljelle – notkea harmaa pantteri on tainnut yrittää kissamaisen sulavasti laskeutumista jaloilleen.

Minä siis tipuin selästä. Sitä sattuu ja sitten se sattuu, enemmän tai vähemmän. Aika vähän uutisarvoa ratsastusmaailmassa. Minulla oli sentään kypärä päässä, mutta muutoin rikoin eräitä omia safety first sääntöjä: aina rautaa suuhun, satula selkään ja jalat jalustimiin.

Tarinan juoni ei ole selittää miksi hevonen pelästyi tai miksi minä tipuin. Ei niistä tiedä, ehkä hevosella ei ole ratsastettu ilman satulaa, ehkä istuin todella huonosti, ehkä sillä on kipuja, ehkä muutaman päivän kotiutumisaika ei ollut riittävä – noita detaljeja mietitään myöhemmin. Pointti on kertoa mitä siitä seurasi, koska jollekulle muulle voi tapahtua sama ja se oli kokemuksena pelottava – kuulemma – mutta ei se kuitenkaan aidosti ole. Ainekset vakavaan olivat kuitenkin olemassa ja sairaalassa täti juorui, että sisällä oli kolme muutakin ratsastusonnettomuutta, mutta he odottivat leikkuriin menoa, kun minä olin vain seurannassa.

Löin siis vasemman ohimoni maahan kypärässä olevien jälkien perusteella. Päässä kuitenkin pakottaa takaraivon alueelle, eikä se ole edes kunnon päänsärkyä. Kypärä oli siis tehnyt tehtävänsä. Joskus kannattaa olla ostamatta halvinta.

Joten: älä koskaan mene selkään ilman kypärää. Hevosen selkä on jossain 160 sentin korkeudella, ja koska minä olen 186 pitkä, niin pääni on tullut ketoon jostain 2,5 metrin korkeudesta. Suurin osa vakavista kodin tapaturmista tapahtuu, kun kaadutaan keittiöjakkaralta, maksimissaan puolen metrin korkeudelta.

Omassa subjektiivisessa maailmassasi olen 19.6. aamupäivällä kiittänyt naamakirjassa synttärionnitteluista. Seuraavaksi olen Lohjan sairaalassa noin kello 20 kysynyt, että mitä on tapahtunut ja heti sen perään ihmetellyt, että miten kello voi olla jo 22, olenko torkahtanut välillä… siitä eteenpäin muistan kaiken, ainakin uskoisin niin.

Kertauksena. Minnan mukaan olin halunnut harjaamaan Hessua – tuosta minulla on jonkinlaiset muistikuvat, mutta ei täyttä varmuuta tapahtuiko moinen aidosti, koska olin sitä jo edellisenä päivänä mietttinyt/haaveillut. Oltiin esitelty pollelle huopa ja kokeiltu wintecin satulaa. Olin kiivennyt selkään, ihan vaan kokeillakseni ja tipahtanut. Olin noussut ylös. kiukutellut aiheesta ja valitellut, että paikkoihin sattuu hiukan. Hevonen kiinni, tarhaan ja menimme sisälle.

Hetken oli kaikki ollut ok, kunnes mikään ei ollut enää ok. Olin alkanut noin kahden minuutin välein kyselemään, että mitä oli tapahtunut, juossut koko ajan tupakalle ja saanut raivareita, kun en ollut tiennyt mikä päivä oli ollut, joten jokin omassakin nupissa kertoi, että kaikki ei ollut kunnossa. Lyhytkestoinen muisti oli siis kokonaan tipotiessään ja oikeastaan olin käyttäytynyt kuten alzheimer-tapaus. Ja nyt paljastan suuren salaisuuden: se on se nyassi tässä kaikessa, joka minulta meinaa pelottaa paskat housuihin.

Sairaalassa minulta kysyttiin ennen kuvausta (joka todistaa, että vastoin määrättyjä ilkeitä juoruja, niin minulla on aivot), olinko tullut ambulanssilla vai omalla kyydillä. Ei ollut käryäkään. Toki tiesin, että olin Lohjan sairaalassa, ja muistin siinä vaiheessa jo kerrotun, että olin tipahtanut hevoselta, mutta miten olin päässyt sinne… ei tietoakaan, mutta päättelin, että omalla autolla, koska Minna oli paikalla. Puoliksi oikein – ambulanssi oli käynyt minua katsomassa kotona, mutta eivät olleet ottaneet kyytiin. Olivat kuitenkin kiittäneet kypärän laatua, joten ehkä se kalliimpi Umex ei ollut tyhmä ostos.

Keuhkokuvan muistan jotenkin. Pyörivän tynnyrin sisään joutumisen muistan ihan hyvin ja verikokeen muistan ihan helvetin hyvin. Omassa maailmassani olen varma, että kävimme Minnan kanssa tupakalla sairaalan edustalla, mutta Minna kieltää sen; mitä hänkään mitään muistaa.

Diagnoosina kolahduksesta aiheutunut lievä aivovamma ja lyhytaikainen amnesia. Kuulostaa pahemmalta kuin on, ja suomeksi se tarkoittaa tyrmäyksestä aiheutunutta lievähköä aivotärähdystä, mutta aivotärähdyksestä ei enää puhuta. Vaikka olinkin mielestäni jo ihan kunnossa, ja ainoa jota tarvitsin, olisi ollut tupakka, kuppi kahvia ja kourallinen buranaa, niin minut otettiin yöksi sisälle seurantaan.

Minut päästettiin aamulla pois. Olin ärsyttävä itseni, minua kyllästytti, selkää särki, puhelimesta oli akku loppu enkä ollut päässyt tupakalle (en analogiselle, sähköiselle enkä nuuskalle) ja minua vitutti. Kun ilmoitin, että joko minut päästetään tai lähden itse, niin minut päästettiin.

Olin tänään päikkäreillä sairaalasta päästyäni. Valkotakkiset pirulaiset herättivät minut kolme kertaa selvittääkseen tajunnan tasoa – en arvostele moisen järkevyyttä keskellä aamuyötä, mutta arvostelen mittaria: koko nimi ja sotu. ihan oikeasti. Minä olen 52 vuotias mies ja ikäluokalleni on taottu kaksi asiaa syvälle nuppiin, nimi ja sotu. Sinä päivänä, kun unohdan ne, niin kuopatkaa minut. Joka tapauksessa, olin siis väsynyt kun tulin tänään kotiin. Herättyäni pengoin farkkuni taskut ja löysin lapun, jossa kerrottiin, että olin tipahtanut hevosen selästä ja kärsin muistikatkoksista. Muistan nähneeni lapun, joten olin nähnyt sen jossain vaiheessa. Ei kylläkään hajuakaan koska ja olisin sijoittanut sen puhtaasti unimaailmaan. Ambulanssipoppoon taskuunlaittama kuitenkin.

Minä olin sairaalassa kyennyt sujuvasti esitelmöimään koirien ravitsemuksesta, mutta en kyennyt hetkeä pidempään muistamaan mitä oli tapahtunut ja missä olin. Horjuttamaton todiste oman osaamisen syvyydestä ja että en ole pätkääkään liioitellut, kun olen väittänyt, että pystyn milloin ja koska tahansa, vaikka yöllä herätettynä, selittämään täyttä asiaa koirien ravitsemuksesta.

Minulla ei siis ole oikein tajua mitä sunnuntaina on ylipäätään tapahtunut. Ainakin yksi puhelinkeskustelu on kadoksissa. Samaten avatessani blogin, niin ulkonäkö aiheutti hämmästystä ja kummastusta – mutta hetken kuluttua muistin, että minähän olin vaihtanut sen. Sekalaisia juttua sunnuntaista popsahtalee takaisin, mutta en täysin jokaisen muistikuvan kohdalla kykene sanomaan. että oliko se varmuudella tapahtunut juuri sunnuntaina.

Google on monin tavoin ystäväsi, tärkein työkalu itselleni. Sunnuntain hakuhistoria palautti monta asiaa – kuten sen, että olin avannut blogille oman domainin. Joten kaikesta päätellen tulee muutto, mutta ei juuri nyt.

Itse hevospuuhastelusta ja putoamisesta ei kuitenkaan ole pienintäkään hajua, ei pienintäkään muistijälkeä.

Mona 10 veen elämänkokemuksella totesi, että on ihan hyvä, että Jakke ei muista mitä tapahtui, koska nyt se ei muista pelätä. Likka on oikeastaan oikeassa. Minulta puuttuu pelko nousta uudelleen selkään. Oikeammin tuo ei ole aivan koko totuus. Minua pelottaa, mutta se tunne asuu järkipuolella, ei tunnemaailmassa, ja siksi se ei tunnu pelolta. Aika näyttää mitkä fiilikset ovat sitten kun satuloitu hevonen on aidosti edessä – juuri nyt selkälihakset huutavat sen verran hoosiannaa, että ei tarvitse miettiä edes polkupyörää.

Minulla on tapahtuneen suhteen kohtuullisen helpot oltavat. Ei muistikuvia, ei ongelmia. Oma, kerrottu, käyttäytyminen kylläkin säikyttää siellä sielun mustemmalla puolella, koska äiti on muistisairas, mutta muutoin black out ei sinänsä hetkauta. Minä olen elänyt oman osuuteni elämästä 80-luvun alussa, joten muistikatkot on tullut koettua jo aikaisemminkin. Sen sijaan Minnan tapahtunut taisi säikäyttää. Tai ainakin minä olisin mennyt pitkin seiniä, jos tilanne olisi ollut toisinpäin.

***

Tämän avautumisen perustarkoitus on muistuttaa, että yksin  ei ehkä kannattaisi ratsastaa. Ja vaikka vahinko tapahtuisikin, niin melkoisenkin hullu käyttäytyminen ei kuitenkaan tarkoita, että asiat olisivat pahasti pielessä – aivojen valtatiet ovat monimutkaisia, ja vaikka harmaata massaa sheikattaisiinkin reippaammin, niin hetken päästä se tasaantuu ja kaikki tapaturmat pelottavat muita enemmän kuin itseään.

Ja pidetään ne perkeleen potat päässä, vaikka kuinka haluttaisi ottaa selfie tukka hulmuten.

***

edit 2: puhelimen mukaan olen ottanut Hessusta naamakuvan. Hassua.

 

Tallenna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *