Ravitunti

Taasen tunti takana. Pelkkää ravityötä. Sanoisinko, että aika puuduttavaa sanan erittäin laajassa merkityksessä. Toki sitä pitää työstää, koska se on kuitenkin käynnin lisäksi pääasiallisin tapa liikuttaa hevosta eteenpäin. Käyntiähän ei tarvitse harjoitella, koska sen jokainen osaa luonnostaan. Törmäsin tuohon väitteeseen taannoin, enkä ole samaa mieltä. Liian moni lakkaa ratsastamasta käynnissä ja rojahtaa perunasäkkinä kyytiläiseksi. Se, että hevosella annetaan löysää, ei tarkoita kuitenkaan sitä, että itse saisi lopettaa työn tekemisen. Mutta toki selässä on välillä kiva ihan vain rötköttääkin. Rentouttavaa.

Hevoset olivat näämmä siirtyneet takaisin sisään. Luultavasti takaisin turvalliseen arkirutiiniin siirtyminen oli rauhoittanut, sillä enemmän tai vähemmän kaikki hevoset olivat kohtuullisen siivosti. Ruunan perhanani oli taas normaali hauska itsensä. Kun menin boksiin, niin heppu totesi, että terve vaan – sullahan on lippalakki, sopiihan että minä lainaan sitä. Kun se ei sopinut, niin huomattiin, että jätkällähän on ihan eri takki kuin yleensä. Sopiihan, että jos mä otan tästä hihasta kiinni ja vedän sen pois sun päältä, niin mä saan sen niinkuin omaksi? Kun sekään ei sopinut, niin seuraava ehdotus oli, että jos vien hupun, kun et sitä tarvitse kun on tuo lippalakkikin. No, ei sopinut sekään. Aika paljon tuli taas pienelle pollelle asioita, jotka eivät sopineet, vaikka olisi kiinnostanut. Tylsä olin.

Riimu päähän ja hevonen köydestä kiinni. Kun ei tarvitse painia, niin muistaa moisia elämää helpottavia pikkujuttuja. Ruunareipas ilmoitti, että eihän tuo ole edes hidaste. koska hän osaa aukaista vetosolmut. Olin ollut taas tylsä, ja sitonutkin sen kolmella solmulla. Ei polle ollut siinä milläänsäkään – pyöritteli silmiään ja meinasi, että jos ottaa suuhun koko solmunipun ja pyörittelee sitä hiukan, niin aukeaahan se. Siinä sitä, kolme vetosolmua ja olemme saaneet hevosten oman rubikin kuution.

Kavioiden puhdistus oli hupia. Viime tunnilla jätin väliin kun oltiin niin lähellä painin astetta. Tyyppi näki kaviokoukun ja sitten alkoi steppi. Ensin näytti siltä, että se yrittäisi tarjota kaikkia neljää jalkaa yhtä aikaa. Koska hevosen aivokapasiteetilla ei levitointi suju, niin tarjottiin kahta jalkaa kerrallaan, aina ristiin ja pareja vuorotellen. Mietin siinä hetken, että tuostahan saisi sopivilla palkkioilla kehitettyä aika komean paraatiaskelluksen. Tarjoaminen loppui, kun en kuitenkaan putsannut kavioita hevosen vauhdissa. Huvittavaa oli myös se, että en tarvinnut edes merkkiä jalan nostoon- kumartuminen riitti. Olen päivitellyt muillakin hevosilla sitä vauhtia jolla jalka nousee, mutta tällä kertaa se oli innokkuudessaan jotain yltiöpäisen koomista. Mutta helpottaahan se elämää, kun hevonen haluaa tehdä perusasioita.

Penkki selkään, raudat suuhun ja intoa puhkuen töihin. Vaikka fiilikset yleisellä tasolla olivat olleet kotoa lähtiessä hieman… ei niin innostuneet, niin nyt alkoi väsymys hävitä. Tästä tulisi varmaan hyvä tunti. Pääsimme tallilta ehkä muutaman askeleen, kun sain muistutuksen, että on syytä olla hereillä eläimien kanssa. Ei mitään uhkaavaa, kunhan polle huomasi kutsuvan pujon ojan pientareella ja poukkasi sivuun ottamaan pientä snäcksiä. Ja minä tietysti perässä kuin märkä lapanen.

Niin tai näin, niin ovat nuo ruunan perhanat kaikesta huolimatta hauskempia kuin tammojen rutkut. Ne seisovat bokseissaan torkkuen ja naama nyrpeänä kun ratsastaja tulee taas häiritsemään.

Olin ratsulistasta pistänyt merkille piristävän nyanssin. Meitä olisi tunnilla vain kolme – eipä alkaisi ahtaus häiritsemään. Kun pääsin kentän laitaan, niin tajusin missä ainakin yksi tuntilaisista oli – näämmä virkatehtävissä eli tuuraamassa varsinaista opettajaa. Mukava ihminen, ja varmasti ihan hyvä opettamaan. Mutta minusta hän pelkää einen hevosia, ja varsinkin laukkaavia hevosia. Niin että terveisiä vaan, tiedän että et ole samaa mieltä ja luultavasti otit nyt nokkiisi. Mutta olet ainoa opettaja, joka säännönmukaisesti varoittaa tekemästä milloin mitäkin asiaa, ettei hevonen vain ryöstä laukkaan – ei meidän tuntihevoset ryöstä yhtään mihinkään muualle paitsi heinäpaaleille.

Lämmittelyssä sitten tapahtuikin jotain, jota en ymmärrä – paikalla olisi saanut olla joku enemmän hevosihminen (josta päästään siihen, että minusta talleilla pitäisi olla kattavaa videovalvontaa joka paikassa). Vanhempi rouva ja vanhempi tamma. Täti kiipesi kyytiin vähän huolimattomasti ja meinasi keikahtaa ensin toiselta puolelta yli ja sitten kaulan kautta. Ei mitään kummallista, sellaista ihan tyypillistä vanhemman keski-iän ihmisen jäykkyydestä johtuvaa ketteryyttä. Jalustimien hienosäätö ja liikkeelle. Vaan tammalle liikkeelle lähtö tarkoitti paria piruettia ja sen jälkeen takajalat koukkuun vatsan alle, etuset suorana ja pää ylhäällä. Siitä sitten etusiakin koukkuun – aivan kuin olisi aikonut mennä maata. Mutta takaisin pystyyn, ja takapää jalat koukussa vartalon alle – koko ajan enemmän tai vähemmän paikallaan pyörien. Tuota jatkui niin kauan, että olin lämmittelykierroksella tehnyt kentällä täyden kierroksen. Siinä vaiheessa tamma niiasi takapäällään oikein kunnolla tehden vauhdikkaammat piruetit. Rouvan luonto loppui kesken ja hän teki pelastautumisloikan alas. Se oli oikeastaan ainoa hetki kun minua sivustakatsojana pelotti – mutta eipä siinä muuta tullut kuin kolahdus ylpeyteen.

Tamma rauhoittui heti kun täti oli kedossa. Päätä alas ja pitkäksi ja puristelua. Hiukan kuoputtelua etujalalla, jolloin se tietysti astui ohjien päälle, ja sai sekunnin paniikin, kunnes ohjat irtosivat kavioiden alta. Muutama sekunti ja uudestaan ohjien päällä – tällä kertaa molemmilla etujaloilla – hermostumista hetkeksi, kunnon tempaisu ja ohjat olivat kolmena kappaleena. Tamma ihmetteli, että mitä nyt tehtäisiin, totesi että ohjelmassahan on alkuverkka ja siirtyi jonon jatkoksi uralle – silloinhan paikalla olivat vielä edellisenkin tunnin ratsastajat.

Koin tilanteen… outo on ehkä oikea sana. Täti itki pelästymistään ja kiukkuaan kentän laidalla, sijaisope seisoo toisella syrjällä, me muut kävelemme uralla eivätkä lopettaneen tunnin ihmiset tienneet, että jatketaanko vai joko mentäisiin loppukaartoon, yksi ratsastajaton laahustaa pää alhaalla tiipadaapa joukon mukana, yksi itkee kentän laidalla ja ope on puhelimessa yrittäen saada jotakuta varsinaisesta henkilökunnasta kiinni.

Kukaan jaloillaan oleva ei mennyt ottamaan tammaa kiinni. Syykin selvisi jälkeenpäin – jos se vaikka olisi purrut kun oli vihainen. Minä en mitään hevosista tiedä, mutta ei se enää siinä vaiheessa mitään vihainen ollut. Kunhan oli tyypillisessä tuntitamman koomassa ja puhtaalla autopilotilla.

En tiedä mitä tapahtui. Mutta koska kaikki tapahtui siinä vaiheessa kun tammaa alettiin ajamaan eteenpäin, niin itse varmaan ihan ensimmäiseksi vilkaisisin suuhun, sen jälkeen missä kunnossa satula on.

Tunti saatiin alkuun jossain vaiheessa. Nyt meitä oli kentällä enää kaksi, koska pudonnut/pudottautunut totesi, että hän taitaa olla kuunteluoppilaana tämän tunnin. Ohjelma on äkkiä kerrattu. Kevyttä ravia oikealle. Sitten harjoitusravia oikealle. Sitten kevyessä istunnassa ravia oikealle. Sitten tiedusteltiin, että onko jommalla kummalla hevosista kentällä paniikkipaikkoja laukassa (joka oli minusta outo kysymys, koska hän on normaalisti kanssani samalla tunnilla), ja kieltävän vastauksen jälkeen vaihdettiin suunta vasemmalle ja aloitettiin käynnissä ratsastajan venyttelyt aika monin eri tavoin. Loppujäähdyttely tuohon päälle (?), kaartoon ja hevoset tallille.

Minulla oli aika ristiriitaiset tunteet. Meitä oli ollut kentällä kaksi, joten tilaa olisi ollut vaikka mihin. No, tarvitsen toki harjoittelua raviinkin, koska istunnassa on edelleen ongelmia. Mutta silti.

Blogin vakituisemmat seuraajat voivat lopettaa lukemisen vaikka tähän, jos olette näin pitkälle jaksaneet. Nyt ei tule enää mitään uutta.

Vasemmalle ravatessa on kohtuullisen helppoa, enkä liu satulassa. Harjoitusravi on varsinkin jalustimien suhteen ongelma sekin, mutta ei niin päättömän paha. Mutta se oikea… Vasen jalka lähtee irti jalustimesta, oikea uppoaa liian syvälle. Keikun ja lähden liukumaan satulassa vasemmalle. Jos menen ilman jalustimia, niin ongelmia ei ole. Toki pomppii, koska lantio on jäässä, mutta sujuu kuitenkin. Pisin onnistunut harjoitusravipätkä – tunteehan sen takapuolessa – oli luokkaa kolme sekuntia.

Koska mentiin pelkkää ravia, niin sain tilaisuuden tehdä empiirisiä eläin- ja ihmiskokeita. Jos lyhensin jalustimet siihen pituuteen, joka minulla oli talvella – eli pituudeltaan jotain paniikin ja maastoesteiden väliltä – ja annoin jalkojen olla liian edessä, niin harjoitusravi sujui ja jalat pysyivät jalustimessa. Ei toki lähelläkään perfectoa, mutta kuitenkin. Kun päästin jalustimet pitkäksi, eli ehkä reiän lyhyemmät kuin koulupuolella “pitäisi” olla, niin peppulleen lähti. Ja taas kerran – ongelmat pahenevat oikealle mentäessä.

Keskityin tunnin aikana kohta kerrallaan muihinkin ongelmiin. Yritin istua niin selkä suorana kuin mahdollista, siis siten että tällaiselta etukenossa kulkevalta tuntui, että on kohta selällään. Ei auttanut, paitsi että tuntui siltä että viimeinenkin tasapainon hippu hävisi. Yritin olla suorana, mutta notkoselällä eli ankanpyrstöllä.  Se sattui ristiselän tienoille. Yritin tukea keskikroppaa jännittämällä vatsalihaksia (tai siis niitä jotain sielläpäin…) ja hevonen pysähtyi sillä sekunnilla – meillä oli kummallakin hauskaa siinä vaiheessa. Oltiin vaan hetki hepan imeskellessä kengän kärkeä ja minä rapsuttelin korvan takaa. Pyrin pitämään pohkeet tiukasti kiinni hevosessa kuitenkaan puristamatta, painaen ja olematta painamatta kantapäitä alas, ja kääntämällä väkisin varpaita hevosen suuntaan – minulla tuppaa varpaat kääntymään aika paljon ulos. Ei apua.

Tunnin aikana oli toinenkin koomisen oloinen tilanne. Olin lähdössä päädystä ympyrälle. Hieno asetus, paino oikein istuinluille ja snadi yläruumiin kääntö. Sen jälkeen liu’uin satulassa ulospäin, jalat paukahtivat laukka-asentoon, mutta vasemmalle, painoavut käskivät kääntyä myös vasemmalle, mutta ohjat oikealle ja muu kroppa kertoi napakasti että nyt jarrutetaan. Pujotteluahan siitä tuli. Pysytin aistimaan hevosen turhautumisen nousun potenssiin ääretön, kun tietää mitä tehdään ja kundi selässä käskeekin tehdä yhtä äkkiä useampaa asiaa samaan aikaan. Pysähdyttiin ja pyysin ruunareippaalta anteeksi omaa kädettömyyttäni. Antoi se. Mutta kaikkea tuntihevosen täytyykin kestää.

Kyselin aikoinaan jossain yhteydessä, että teenkö jotain väärin, fuskaanko vai miksi minulla ei tule lihakset kipeiksi tunnin jälkeen. Nyt tuli. Yritin nimittäin todella aktiivisesti pitää jalat siellä missä ne kuuluu olla eli en päästänyt niitä liukumaan eteenpäin – sääriluun etusyrjä meni siis suunnilleen satulavyön reunan kohdalla. Tuo vaati aivan järkyttävän määrän etureisien staattista jännittämistä.

Joten nyt ajankohtainen kysymys on, että jos satulassa pitäisi olla rento ja mukava olo, kun istunta on oikein, niin miksi joudun käyttämään päättömästi lihasvoimaa saadakseni jalkani oikeaan paikkaan?

IMG_1053Jos joku väittää, että en käytä koko kenttää hyväkseni, niin vastoin parempaa tietoa puhuu. Tuo on kaappaus Sports Trackerin loggauksesta tunnilta. Paljon on tehty ympyrää ja volttia, puhumattakaan mitä ihmeellisimmistä koukeroista. Mutta kertoo se myös siitä, että ohjatut “kuviot” olivat uralla kulkemista – ja että kulmat on menty todella huolimattomasti. Ja ei, en tiedä mikä tuo alhaalla pitkän syrjän yksi yksinäinen tie on ollut – luultavammin GPS-virhe, koska sen mukaan olisin piipahtanut aidan väärällä puolella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *