Sanatonna

Torstai on toivoa täynnä, sanotaan. Minulle se tarkoitti tällä kertaa ratsastustuntia. Ensimmäisen kerran varmaan neljään viikkoon, en jaksa laskea. Työkiireitä, auto-ongelmia, selän kiukutteluja. Sain selkäni kohtuullisen pahasti jumiin ja kipeäksi kun tein yhden vapaaehtoisprojektin. Käytännössä yhtä mittaa koneella istumista puolitoista vuorokautta, nukkumatta, liikkumatta ja pirullisella määrällä kahvia. Koska ruoto oli hetken aikaa kohtuullisen kipeä, niin jäi venyttelytkin. Ja kun moisen jättää hetkeksi väliin, niin se unohtuu sitten kokonaan. Lienee aika ryhdistäytyä taas tai kohta ei ole millä ryhdistäytyä.

Tunti tuli, oli ja meni. Ensimmäisen kerran luoja yksin tietää kuinka pitkään aikaan en oikein tiedä mitä kirjoittaisin. Vieras tunne. Olin jättää päivityksen raapustamatta, mutta tässä pätee sama kuin venyttelyissäkin: jätät kerran tekemättä, toinen kerta on vielä helpompi ja sen jälkeen ei enää mitään tulekaan. Mutta koska blogin perusidea on avata hevosia, ratsastamista ja omia virheitäni – ne menetyksen hetket ovat olleet aika vähissä – itselleni, niin nyt ei ole tauon paikka. Vaikka en tiedäkään mitä avaisin.

Alla oli näämmä vakiohevosekseni muodostunut pv-ruuna. Se, jolla on päättömän vaikea ravi, mutta osaa huomattavasti enemmän kuin ratsastajansa ja joka on myös kohtuullisen herkkä avuille – joka ei tietenkään ole aina eduksi, kun selässä paino vaihtelee puolelta toiselle miten sattuu, kuin myös pohkeiden paikat ja paineet. Mutta heppu opettaa minulle koko ajan jotain. Hyvinkin pirstaleisesti ja yleensä aina omien virheideni kautta, mutta kuitenkin. Käytännössä opin siirto alla olevalta ylemmäs tapahtuu jonkin omituisen liikkeen tai askelluksen myötä, kun hieman myöhemmin oivallan miksi se teki mitä teki. Joka ei siis koskaan ole sellaista, jota olisin halunnut pyytää. Mutta hienot pohkeen väistöt se välillä tekee – tosin itse yritän saada sitä silloin kulkemaan minun haluamaani suuntaan ja väistö – tietenkin – tapahtuu päinvastaiseen suuntaan. Ruuna saattaisi olla kiva peli jollekin, joka osaa oikeasti ratsastaa. Minulle se on enemmänkin potentiaalinen putoamisuhka, vaikkakin se yrittää tehdä kaikkensa, jotta pysyisin selässä.

Tunnin aiheena oli niinkin simppeli, mutta huomattavan usein unohdettu asia: myötääminen. Laukassa kentällä ja pitkillä sivuilla kaksi kunnollista myötäämistä sivuohjalla, mutta ulko-ohjan tuli säilyttäen. Kun olin saanut suomennoksen jargonille, niin käytännössä se tehtiin pitämällä ulko-ohja koko ajan samalla kireydellä (aloittelijaystävällinen termi) ja löystyttämällä sisäohjaa viemällä kättä eteen jopa kymmenisen senttiä, ja takaisin normiohjaksi – ikään kuin pumppaava liike siis. Kun tuo oli selvinnyt, niin ymmärsin vihdoin ja viimein syynkin. Se on palkinto.

Niitä harvoja asioita joita olen jo oppinut – kyky toteuttamiseen on vain valitettavan vajaa – on, että hevonen palkitaan paineen poistumisella. Paine, oli se sitten kuolain tai pohje, antaa suunnan ja kun liike toteutuu, niin siitä kiitetään poistamalla paine. Jos liike loppuu, niin paine tuodaan uudestaan. Tuon oivaltaminen on helppoa. Vaikeaa sen sijaan on rytmittäminen ja oikea-aikaisuus. Kaipa sen joskus oppii, moinen kun vaatii sitä kuuluisaa hevosenlukutaitoa ja herkkyyttä.

Ideana oli, paitsi ylipäätään oppi käyttämään myötäämistä, halutun ja tasaisen vauhdin ylläpito. Sopivalla nopeudella myödätään, ja jos hevonen lähtisi kiihdyttämään, niin sitten otettaisiin jarruttava. Simppeliä, niin simppeliä. Siis jos osaa ratsastaa, on laukka hallussa ja jonkinlainen koordinaatio kehoonsa.

Nyt päästäänkin lyhyehkön alustuksen jälkeen siihen, miksi en oikein tiedä mitä kirjoittaisi, pohtisi ja analysoisi. Tunti oli minulle aivan samanlainen katastrofi kuin edeltävätkin. Olisi ihan piristävää kokea vaihteeksi onnistumisen tunnetta. Tällä kehityssuunnalla ja -vauhdilla olen jonkun viikon kuluttua samassa jamassa kuin alkuvuodesta sen ensimmäisen kymmenen kerran aikana: pakko ottaa oma privaattitunti, että saisi ravin edes jollain tavalla haltuun.

Harjoitusravi – aivan mahdotonta minulle tuolla hevosella. En edelleenkään ymmärrä miten siinä pomppimisessa ja höykytyksessä pystyisi lantiollaan joustamaan niin paljon, että pysyisi edes siedettävästi satulassa. Aivan sama onko minulla paino vai ei ole päkiöillä tai kantapäillä, puristanko vai en reisillä, polvilla tai pohkeilla, tai onko minulla oma painopiste edessä vai taakse kallistuneena. Jos teen kuten teoriassa pitäisi, niin lähden kohtuullisen lujaa satulasta johonkin suuntaan. Jos teen väärin, niin pysyn kyydissä, mutta se ei ole harjoitusravia. Se on jotain, joka laittaa hepparukan pian sairaslomalle. Minua (tai hevosta) ei paljoakaan lohduta se, että aika moni on tipahtanut tai ollut lähellä tipahtaa sen selästä juurikin ravissa. Tuo kertoo vain sen, että maailmasta löytyy lähes yhtä huonoja ratsastajia kuin mitä itse olen. Olen nähnyt kun ruunalla ratsastetaan ihan siedettävän kaunista harjoitusravia, se on siis tehtävissä.

Kevyt ravi hetkittäin siedettävästi. Sitten yleensä tapahtuu jotain, joka horjuttaa tasapainon. Sen ei tarvitse olla paljoakaan, jo pienen pieni hevosen kompurointi riittää, ja kun paino siirtyy einen toiselle istuinluulle (tai vielä rajummin sivulle), niin ruuna saa lisää pohjetta ja yleensä tekee jonkun äkkikäännöksen, tai muun filmaattisen väistön, ja taas on Lehtonen tukassa kiinni ja hepalla paukahtaa ABS-jarrut lukkoon. Paitsi että jalat heiluu eestaas, niin paikka siirtyy myös satulavyön eteen – jolloin myös keventäminen kärsii, oikeammin sen hallittu alastulo.

Laukkaongelmista en jaksa edes jauhaa. Lukekaa vanhoista postauksista jos ette tiedä mistä puhun. Paitsi että tällä hetkellä olen aivan varma, että analyysinä ovat menneet täysin metsään. Hitot tässä ole kysymys jumeista tai heikommista puolista. Kyse on vain siitä, että en saa tasapainoani pidettyä, koska en osaa istua satulassa. Enkä tiedä mitä asialle tekisin. Kaipa jollekin centered riding kurssille pitäisi hakeutua.

Pahinta on se, että vanha tuttu pelko alkaa taas näyttämään rumaa naamavärkkiään. Ei minua boksissa pelota, varsinkaan tämän tyypin kanssa, mutta selässä kylläkin. Harkitsin tänään aivan vakavissani, että seuraavalle tunnille nappaan mukavan annoksen diapamia. Tai kittaan puolikkaan kossun. Ehkä molempia.

Minna oli tunnilla mukana, sellaisen näpsäkän 135 senttisen eestinhevosruunan selässä. Ei ole päässyt omallaan ratsastamaan valoisten tuntien vähyyden takia, joten tuntumaa haetaan sitten tunnilta. Minna ehkä aukaisee tuntiaan omassa blogissaan, tai sitten ei, mutta lyhykäisyydessään poni yritti neljä kertaa saada Minnan laukasta selästä ja kaksi kertaa onnistuikin. Ensimmäinen putoaminen oli hieman ilkeää katsottavaa. Poni kiihdytti yhtä äkkiä laukassa vauhtiaan ja kun kääntyivät kulmasta, niin se se painoi päänsä alas, löi jarrut kiinni ja käännähti siitä samantien hieman ulos. Minna lähti satulasta suoraan eteen ja ylös kuin se kuuluisa naton ohjus. Ja koska hän piti ohjista kiinni, niin ei tapahtunutkaan naama- tai kylkilaskua pidemmän lennon jälkeen, vaan pyörähdys ilmassa ja selälleen tonttiin. Minulle on tolkutettu koko ajan, että jos tipahtaa, niin ohjista ei päästetä irti – kyllä patologi ne sitten irrottaa. Nyt näin moisen elävässä elämässä. Rouva selällään hiekassa, pää ponia kohti ja käsi suorana ohjissa roikkuen. Siinä vaiheessa ruuna lähti pakittamaan, ja se oli se toinen kohta jossa hiukan huolestuin – veto ja vedon suunta oli sellainen, että siinä oli jo olkapää vaarassa. Mutta eipä tuosta mitään sen suurempia seurannut. Pari mustelmaa, hiekkaisen housut ja haavautunut ylpeys. Minna uudestaan selkään, koska hevonen ei saa näitä tilanteita voittaa. Sama laukkapätkä uudestaan ja ponilta aivan samat pellen temput – toisella kertaa ratsastaja ei sitten tullutkaan alas, koska osasi odottaa moista. Ja koska edelleen yritettiin jotain muuta kuin kuuliaista ratsastamista, niin kolmas kerta uudestaan. Tällä kertaa poni voitti väännön ja tipahtaminen oli kuin poniratsastuksen oppikirjasta – jos sellainen olisi. Laukassa kulmaan ja heti sen jälkeen taas jarrutus, nätti niiaus ja pää alas: ratsastaja ei pärjää fysiikan laeista massan hitaudelle ja taas tutustuttiin hiekkaan. Tällä kertaa ilman sen kummallisempaa dramatiikkaa ja Minnan laskeutuminenkin oli kohtuullisen hallittu ja vauhditon. Neljäs kerta, ja taas sama yritys. Siinä vaiheessa opettaja puhalsi pelin poikki ja totesi, että tästä tuli tasapeli 2-2. On hieman kaksipiippuista, että yrityksiä ei jatkettu. Toisaalta poni sai pitää päänsä, mutta toisaalta koulu ei voi tipauttaa tuntiratsastajaa kerta toisensa jälkeen hevosen koulutuksellisista syistä.

Niin tai näin, niin ei tuo minun itseluottamustani ainakaan vahvistanut. Toki tiedän, että isompi hevonen ei moisiin liikkeisiin pysty ja putoamiset johtuvatkin yleensä muista syistä, mutta silti.

Jotain positiivistakin pitää löytää. Jalat eivät lipsuneet jalustimilta kertaakaan. Ollaan siirrytty talviaikaan, joten olin talvilenkkareilla liikkeellä. Ratsastuskenkää leveämpi lesti luo kitkapintaa ihmeellisesti. Joten taas kerran – kun taito loppuu kesken, niin kompensoidaan välineillä. Mutta en minä aivan yksin jalkojen lipsumisongelman kanssa ole. Parempaa pitoa suovia jalustimia myydään aidoillekin ratsastajille. Ehkä heillä on vauhtiakin enemmän ja tossun irtoaminen jalustimista on aito terveysriski, mutta jotain kysyntää varmasti moisille on.

Henkisesti positiivisempaa löytyi tallista, tunnin jälkeen. Ruunani on aina aika sosiaalisella tuulella kun ollaan tultu työstä. Ehkä se on kiitollinen siitä, että kiusaaminen loppui, tai se vaan haluaa osoittaa, että ollaan molemmat hengissä ja kiitollisia seuraavasta päivästä, no hard feelings. Sillä on hirvittävä halu (turkulainen adjektiivi, tiedän) seurustella kun on päästy talliin. Siis sillä tavalla kuin vain ruunat keskustelevat. Vie pipon päästä, työntää päänsä huppuun, avaa vetoketjut, puhaltaa korvaan ja yrittää nyhtää etuhampaillaan sänkeä päästä.

Hauska veijari. Olisi kiva oppia moisella ratsastamaankin, joskus.

Törmäsin muuten hauskaan ratsastusblogiin. Katja S. ja Kavioliitossa 30v. Löytyy sivupalkin blogilistaltakin, varsinkin aikuisratsastajien kannattaa piipahtaa.

Yksi vastaus artikkeliin “Sanatonna”

  1. Istunnasta ja harkkaravista, ei sun tarvitse istua väkisin harjoitusravissa. Kevennä hyvä ihminen, jos ravin istuminen on mahdotonta! Istut sitten ensin neljä askelta satulaan, jos ei tunnu paremmalta, jatka keventämistä! Kokeile taas muutamalla askelella ja jos ei suju, kevennä taas. Paljon huonompi se on väkisin rynkyttää pitkää pätkää, hevosellekin. Kyllä sä sen joskus opit, mutta vaikearavisilla hevosilla ei ole mielestäni kenellekään hyötyä ryskyttää menemään harjoitusravissa, jos se on kaikille kärsimystä. Jännittämisestä yms. mene kurssille/leirille, missä menet useamman tunnin päivässä parin kolmen päivän ajan. Ei niin paljoa jännitä, kun homma on vähän niin kuin rutiinia jo parin päivän jälkeen 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *