Taipuu ja asettuu. Ehkä joskus.

Olen jo muutamaan kertaan vinkunut ja valittanut ratsastuksen kurjuutta, kuinka mikään ei onnistu. Anellut edes yhtä onnistumisen hetkeä, että saisi motivaation takaisin. Nyt voin tyytyväisenä sanoa heti alkuun, että tänään meni omalla mittapuullani hyvin ja sain sen pitkään kaipaamani onnistumisen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että josko tätä hommaa voisikin jatkaa. Ehkä kuitenkin on mahdollisuuksien rajoissa, että opin ratsastamaan. Joskus.

Mikä sitten muuttui? Vain muutama asia. Ensinnäkin jo ne edellisessä tuntipostauksessa mainitsemani kengät. Minun ei tarvinnut miettiä, murehtia ja keskittyä jalustimiin, koska talvilenkkarit eivät niistä lipsu. Sen sijaan sain mahdollisuuden keskittyä vain ja ainoastaan jalkojen paikkaan, pyrkiä pitämään ne siellä missä kuuluukin satulavyön suhteen. Toiseksi olin ollut pihatöissä koko päivän, laittamassa oman talouden hevosille talvilaidunta kuntoon – aitatolppaa, siivoamista jne. Tunti oli aikaistettu ja ehdin hetken murehtia, että noinkohan käy entisesti, koska ei ehdi hengähtämään ennen tuntia. Taisi käydä päinvastaisesti. Kun rasituksesta lähdettiin suoraan ratsastamaan, niin hengähdystauon aikana ei ehtinyt kroppa jäykistymään. Jossain aiemmassa päivityksessä taisin sivuhuomautuksena pohtia, että noinkohan tarvitsisin pitkän lämmittelyn ennen varsinaista ratsastustuntia – alan entistä vahvemmin kallistua tuohon kuvitelmaan. Kolmas oli tunnin pito maneesissa. Vielä viime talvena pienehkön maneesin seinät ahdistivat, mutta nyt tuntui siltä, että kun luotti alustaan ja lyhyillä suorilla ei ehtinyt sen kummallisemmin tulevia käännöksiä murehtimaan, niin kaikki meni paremmin. Tai ainakin jouhevammin.

Mutta suurin syy oli hevosessa. Sain mennä tunnin vanhalla tutulla suokilla, ei pv-herkkyyttä tällä kertaa. Harjoitusravi onnistui taas, pitkästä aikaa. Ei hetkeäkään sellaista tunnetta, että täältä voisi tipahtaa, vaan istuminen oli kohtuullisen tiukkaa. Toki minulle tuli pari horjahdusta, mutta ne olivat normisettiä – korjaa ravissa istuntaa, ryhtiä tai jalkojen asentoa paremmaksi ja unohtaa samalla keskittyä siihen mitä tekee. Isompi hevonen ja minulle parempi askel. Ei ehkä oppimisen ja kehittymisen kannalta optimia, koska erilaisilla hevosilla pitäisi kyetä ratsastamaan, mutta tiedä sitten kuinka optimia on jos lopetan koko puuhan kroonisen vittuuntumisen ja jatkuvan epäonnistumisen tunteen takia.

Sen ainakin tiedän, että jos minulle ikinä saadaan omaa hevosta hankittua, niin sitä ei voi ostaa kokeilematta ensin. Paitsi jos yhtä äkkiä opin ratsastamaan. Pidän sitä vaihtoehtoa kaikesta huolimatta vielä kauempaa haettuna kuin kolmannen hevosen tulemista kahden hevosen talliin.

Tunti itsessään oli peruskauraa. Keskittymistä kulmiin ja asettamista. Myöhemmin kolmikaarista kiemurauraa käynnissä ja ravissa, siis keskittymistä lisää asettamiseen, niin ohjien kuin pohkeidenkin käyttöön. Jossain välissä kevennyksen vaihtoa kiemuralla. Hieman laukkatyötä.

Kulmat olivat alkuun hieman tahmeita. Polle ei kääntynyt kunnolla, eikä pohkeita ohjista puhumattakaan kuunneltu. Mutta oli se myös jäykkäkin, itse asiassa loppujäähdyttelyssä ohjat kintuissa se meni maneesin kulmat jo kohtuullisen hyvin pelkillä paino- ja pohjeavuilla. Kiemuraura meni käynnissä paikoin jopa hyvin, mutta ravi menikin sitten jo pelleilyksi. Ei puhettakaan asettamisen onnistumisesta, vaan Jekun ainoa idea oli mennä kiemura mahdollisimman lujaa ja suoraa. Aivan suoraa se ei päässyt painamaan, koska pientä pujottelua piti tehdä merkeiksi laitettujen kanisterien takia, mutta en minä paljoakaan ohjaillut – autopilotilla mentiin.

Jekun “ongelma” on siinä, että siitä ei ole koskaan varsinaista kouluratsua tehtykään, vaan sen leipälaji on esteet. Joten sen patenttiratkaisu on aina ollut kaikkeen kova kiihdytys, tiukat käännökset ja nopeat temmon vaihdot. Kun Deniksen kanssa malliin pv lähti keventämällä hidastamaan ravia, niin se yleensä löi jarrut kiinni, koska oli vakuuttunut että heiluvilla ja epäselvillä painoavuillani nimenomaan haluan pysähtyä. Jekku sen sijaan toteaa, että pompi sinä poju siellä, kyllä minun selkäni kestää – nyt mennään eikä meinata. Minulla ei ole hajuakaan miten sen vauhtia säädellään, ja uskallan väittää, ettei ole monella muullakaan sillä ratsastaneella.

Keventämisen vaihto… joopajoo. Lasketaan rytmiä, istutaan yksi kevennys ja yhtä äkkiä kevennys onkin taas ulkojalalla. Paitsi minulla. Minä kevennän ihan millä jalalla sattuu, ja jos se sattuu olemaan sisätakajalka, niin kyllä se minulle sopii. Enkä edelleenkään tajua mikä funktio on keventää nimenomaan ulkoetujalan liikkuessa eteen.

Laukka nousi ja meni miten meni. Ensi alkuun ei ollenkaan, mutta jumalattoman kovaa ravia mentiin hetki. Mutta nousi se laukka sieltä, kun suostuin pyytämään sitä kulmassa. Jälkikäteen ajateltuna ongelma ei ollut asettamisessa, vaan omassa painoavussa, kulmassa siirrän sen kuten kuuluukin. Mutta Jekku on myös tunnettu siitä, että se on nihkeä nostamaan laukkaa. Minulle tärkeintä kuitenkin oli, että sain vedettyä sillä maneesin ympäri laukassa ilman sen suurempia horjumisia ja heilumisia.

Loppusaldona jalat valuu edelleen eteen, mutta pysyvät jo tukevammin paikoillaan. Kädet ovat edelleen ongelma. Kyynärpäät eivät pysy kyljessä kiinni ja ranteiden suhteen minun käskettiin muistella tänään käyttämääni rautakankea. Jos ranteideni napakkuus olisi olisi ollut tämänpäiväinen aitaprojektin rautakanki, niin sillä kangella ei olisi saatu ensimmäistäkään reikää maahaan… Olen useampaankin kertaan pohtinut ääneen, että mitä teen väärin kun paikat eivät tule kipeiksi. Nyt alan päästä kärryille. Ongelma ei ole siinä, että tekisin jotain väärin, vaan että en tee yhtään mitään. En minä käytä ratsastamisessa oikeastaan missään vaiheessa minkäänlaista lihasvoimaa missään päin kroppaa. Eräällä tavalla on kuulemma pieni ihme, että en ole kertaakaan tipahtanut ja homma sujuu sen verran kuin sujuu – pituus ja jalat auttavat kompensoimaan muuta löysyyttä. Joten ehkä tukevampi oli satulassa tänään ei johtunutkaan täysin hevosesta tai eri satulasta – ehkä kyse olikin niin pienestä asiasta kuin että jouduin reisillä pakottamaan jalkojani paikalleen, jolloin reisistä jalkojen kautta tuli tukevuutta koko istuntaan.

Tai sitten ei, ja keksin uuden teorian huomenna.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *