Timpuri vai apumies

Meillä on tallirakennuksen takana heinävarasto. Jälkeenpäin tehty, olisikohan sekin on ollut alunperin halkovajaa vai ihan vaan varasto. Epäoleellista, sillä nyt siellä on hevosten tavaroita ja evästä. Sitä ei ole kuitenkaan tehty päädystä päätyyn, vaan jättää tylsän kulmauksen tarhan päässä. Tylsä siinä suhteessa, että koska siellä on hieman rinnettä, niin hevoset (ja koirat aiemmin) painavat siellä hiekkaa seinää vasten. Kulmauksessa on myös näppärä pitää talikkoa, harjaa ja muuta työkalua – paitsi että aivan yhtä näppärät hevoset käyvät hakemassa niitä omatoimiseen harrastukseen. Ratkaisu oli helppo. Pari lautaa yksi aitatolppa lisää ja suljetaan se nurkkaus.

Kävin hakemassa omista varastoista pari vanhempaa ja pidempää lautaa. Ponien mielestä tilanne vaati huomiota, koska aitaa vastaan nojallaan olevat laudat olivat… no, mielenkiintoisia. Ronjashettis totesi moiset aivan turhiksi, koska niitä ei voinut syödä. Eestiläisaapo sen sijaan suunnitteli niistä jotain, koska laudat vaativat kohtuullisen tarkkaa mittailua.

Tolpaksi kävin hakemassa vanhan aikoinaan samaa virkaa suorittaneen kakkoskakkosen. Ei ehkä pitkän päälle järkevin vaihtoehto, mutta koska se oli muutoin vielä terve ja – tämä on tärkeää – oikean mittainen sekä valmiiksi terotettu, niin sillähän mentiin. Olisin voinut käyttää yhden uuden pyöreänkin, mutta moisten viritysten pitkäikäisyydestä ei ole koskaan takeita ja suoraan pintaan on paljon helpompi naulata lautaa kuin pyöreään, niin käyttämättömän tuhlaaminen olisi ollut sitä itseään – tuhlaamista.

Aaposta moinen hammastikku vaati tarkempaa tutkimista. Olin samaan aikaan hakemassa kankea, lekaa ja vasaraa, ja nyt tiedän, että varsaa ei saa jättää yksinään minkään uuden kanssa. Tolppa ei ollut lähimaillakaan siellä minne sen olin jättänyt. Aapo ei suostunut kertomaan miksi tallin seinää vastaan pystyyn jättämäni tolppa oli märässä hiekassa sen kavion alla.

Kanki sai seuraavaksi huomiota. Se ei ollut yhtä kiva, mutta sen kaataminen märkään hiekkaan sen sijaan oli. Niin kivaa, että sitä piti kokeilla kahteen kertaan. Oikeammin sanottuna minun piti kaivella rautakankea kahteen kertaan hiekasta ennen kuin tajusin lyödä sen maahan pystyyn.

Tolppareiän tekeminen oli myös ponista aika hassua. Moisen kaivannon syntyminen vaati tarkempaa tutkimista, ja Aapo olikin aivan varma, että yhdellä silmällä reikään kurkkiminen on sarjaa hyvät ideat – samaan aikaan kun yritän saada kangella hieman syvempää aikaiseksi. En kuitenkaan kokeillut ponin kalloluun kestävyyttä.

Junttasin tolpan paikoilleen, ja työ piti tietenkin viimeistellä lekalla. Paitsi että siinä vaiheessa poni työskenteli lekan parissa. Sitä oli ilmeisen kiva vetää perässä, mutta työntäminen ei ollutkaan yhtä kivaa. Keskustelimme hetken aikaakin aiheesta poni ja ponin kyky käyttää lekaa ilman kämmentä ja taipuvia sormia.

Tolpan hakkaamisessa oli tulla vahinko. Aapon oli aivan välttämätöntä tutkia aitatolpan päätä, lähtisiko se murtumaan kun humauttaa lekalla päähän. Paitsi että tutkiminen oli tehtävä suulla ja samalla hetkellä kun leka oli heilahtamassa liikkeelle. Kyllästyin liian innokkaaseen apumieheen ja ajoin sen pois paikalta. Lähtihän se, mutta ilmiselvästi einen närkästyneenä.

Sain tolpan paikalleen ja passailin lautoja paikoilleen. Nauloja taskusta ja ojensin käteni ottaakseni vasaran, jonka olin jättänyt sorkastaan roikkumaan aitaverkkoon. Paitsi että se ei ollut enää paikallaan. Jossain vaiheessa puuhasteluani se oli hiipinyt varpaillaan (saavutus tuokin, kavioilla) taakseni ja varastanut vasaran. Siellä se seisoskeli keskellä tarhaa imeskellen timpurinvasaran kumista kädensijaa. Se näytti joltisenkin vanhalta merikarhulta, joka pureskelee piipunvarttaan siirrellen sitä suupielestä toiseen.

Huokasin syvään ja lähdin hakemaan vasaraani. Hetken kuluttua huokasin uudestaan, sillä tällä kertaa Aapo oli päättänyt pitää lelunsa. Tunsin oloni todellakin luomakunnan kruunuksi ja lauman kiistämättömäksi pomoksi kun jahtasin ponia ympäri tarhaa. Se piti juuri sen verran vauhtia, että en saanut edes hännästä kiinni. Jossain vaiheessa totesin, että eihän tämän näin kuulu mennä – ei ihminen jahtaa eläintä. Minulla ei ollut mitään rapisevaa taskussa, mutta kiliseviä nauloja kylläkin. Ne toimivat aivan yhtä hyvin, enkä jaksa lakata hämmästelemästä miten nuo lankeavat samaan kikkaan kerta toisensa jälkeen. Hevonen saattaa olla fiksu ja sillä on hyvä muisti, mutta ei riittävän. Tuli sellainen ryöstän-tikkarin-lapselta-olo kun Aapo tuli vasara suussa ihmettelemään kilinää. Kauniisti ja kiukuttelematta se antoi työkaluni kuitenkin takaisin, tosin se oli vakaasti mielipuolta, että minun pitäisi antaa naulat vaihtokaupassa. En antanut.

Aitalautojen naputteleminen meni ongelmitta. Paitsi että yksi kappale ponia roikkui hihansuussa, koska olisi ehdottomasti halunnut auttaa naulaamisessa. Tiedänpä nyt ainakin sen, että meillä ei ponit hätkähtele kovia ääniä.

Nurkka on nyt suojattu ja aidattu. Odotellaan kuinka kauan se saa olla paikallaan vai odottaako koko rakennelma minua huomenna portin vieressä – vai ovatko perhanat rakentaneet niistä itselleen lankongin aidan yli ja karanneet; jää nähtäväksi.

Koko shown ajan Ronja seisoi paikallaan, erittäinkin närkästyneen näköisenä. Ilmeisesti sen mielestä oli hyvinkin arveluttavaa, että varsa pelleilee moisten joutavuuksien kanssa, eikä ihminen ole tuomassa ruokaa. Keski-ikäinen tamma kyllä tietää mitkä ovat elämän perusarvojen tärkeysjärjestys.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *